Michael Haneke on yksi tunnetuimpia saksalaisia elokuvaohjaajia alalla. Hän on tehnyt useita elokuvia, joissa ollaan käsitelty materialismia, seksuaalisuutta ja kuolemaa. Haneken läpimurtoelokuva Funny Games luovii näiden aiheiden lävitse ja näyttää meille, mikä nykyihmisen ajatusmallissa on todella vikana.
Perhe (Mühe, Clapczynski, Lothar) ovat mattimeikäläisiä, eivät ketään, “tavallisia” jokaiselta katselukannalta. Heidän luokseen tulevat kaksi kuin toisesta leffasta repäistyä henkilöä, Paul (Frisch) ja Peter (Giering). He ovat kuin perhe, mattimeikäläisiä, eivät ketään, mutta silti “tavallisten” ihmisten normeilla epätavallisia. Nämä pojat tulevat pyytämään perheen äidiltä lainaksi hyvin tavallista asiaa, neljää kananmunaa. Hyväntahtoisuudessaan äiti lainaa heille munat, mutta kun pojat tulevat pyytämään lisää munia ja rikkovat perheen ainoan kännykän, paljastuukin, että heillä on paljon sadistisempi suunnitelma…
Asia, mikä Funny Gamesissa ensimmäisenä iskee silmään on väkivalta. Sitä ei koskaan näytetä suoraan, mutta sen seuraukset kuuluvat ja näkyvät tehden elokuvasta kaksinkertaisesti ahdistavamman kuin goren kanssa olisi voitu tehdä. Ohjaaja Haneke rikkoo monia elokuvan sääntöjä muuttaen aikaisemmin elokuvassa tapahtunutta, manipuloimalla katsojaa ja jopa kettuilemalla meille suoraan psykopaattien kautta. Haneke on onnistunut kuvaamaan minimaalisella kameratyöskentelyllä toivotonta pelastautumisyritystä, jolla ei ole toivoa.
Näyttelytyö on kumminkin se, joka räjäyttää pankin. Mühe ja Lothar esittävät kivuliaan uskottavasti isää ja äitiä, jotka eivät voi ymmärtää psykopaattien pahuutta. Clapczynski näyttelee kohtalaisen hyvin lasta, joka vielä murrosiän kynnyksellä takertuu äitiinsä peloissaan silmät kyynelissä. Parhaimmat roolisuoritukset vetävät kumminkin Frisch ja Giering, jotka oikein vellovat pahuudessaan, kohteliaisuudessaan ja veemäisyydessään, tehden ikimuistoisen näyttelijätyön sadistisena psykopaattikaksikkona.
Kokonaisuutena Funny Games on enemmän kuin pelkkä elokuva. Se on tutkielma väkivallasta, pahuudesta ja jopa elokuvasta yleensä. Se antaa yhtä paljon kysymyksiä, kuin on katsojia ja vastauksia vieläkin enemmän. Funny Games on likainen, sairas ja outo, kuin perverssi vitsi, joka ei naurata. Silti se on yksi parhaista 90-luvun elokuvista ja mestariteos itsessään.
