Suuren budjetin toimintaelokuvia oikein urakalla puskeneen Stephen Sommersin tavallinen katras tuntee lähinnä Muumio-elokuvista, nämä muistan yliefektisoituneina pläjäyksinä ilman sen parempaa juonta. Sommersin vuonna 1998 valmistunut Deep Rising oli kuitenkin sillä erää poikkeava, että siinä oltiin panostettu myös yksityiskohtiin ja tarinapuoliin. Sitten aiheeseen; aiheena on paljon jo filmatisoitu tulevaisuus, futuristiset aseteknologiat ja kaikenlaiset muut rallatukset. Ennakko-odotukset olivat hyvin alhaiset, traileri lupasi Terminatorin ja X-Menin välimaastoista poukkoilua aseiden ja tehosteiden laulaessa yksinkertaista kieltään: toisin kuitenkin kävi.
Ollaan tulevaisuuden maailmassa, ja maailman suurin asevalmistaja MARS on kehitellyt NATO:lle nanomiittikärkiä, jotka pistävät kaiken metallisen matalaksi termiittien tyylillä. Channing Tatumin esittämä Duke määrätään vastuuseen kärkien kuljetuksesta MARS:in tehtaalta. Matkalla heidän kimppuunsa käy korkean teknologian tehtailema lentokone mukanaan Ana (Sierra Miller). Duken ja tämän virkaveljen Ripcordin (Marlon Wayans) pelastaa kuitenkin ryhmä erikoisprojektin, Joen joukkoja. Pian Dukelle selviää MARS- yhtiön johtohahmo James McCullenin (Christopher Eccleston)
aikeet siepata nämä nanokärjet ja pistää maailmanjärjestys uusiksi laittamalla Moskovan, Pekingin ja Washingtonin matalaksi. Mukaan sekoittuu myös salaperäinen tohtori (Joseph Gordon-Levitt) ja ninjakeinoja hyödyntävä Storm Shadow (Lee Byung-Hung).
Toimintaa ei Rise of the Cobrasta puutu, lujaa mennään ja paljon, välillä Pariisin kaduilla, Saharan autiomaalla, kuin Napajäätikölläkin. Toimintakohtaukset on kuvattu hyvin, ja musiikki on erinomaisesti mukautettu oikeisiin kohtiin. Tehosteita on paljon, välillä vähän liikaakin, mutta pelin idea ja henki pysyy mukana siitä huolimmatta.
Näyttelijätyö on pääosin laadukasta, etenkin Marlon Wayans saa Ripcordin hahmoon kaivattua hupaisuutta ja tekee hienon roolisuorituksen. Muut näyttelijät tekevät tasaisen varmaa työtä, ainoa miinus tipahtaa USA:n presidenttiä näyttelevälle Jonathan Prycelle. Huominen ei kuole koskaan- Bondista Elliot Carverina muistettava mies ei saa rooliinsa syvyyttä ja se jää hyvin ontoksi ja pinnalliseksi.
Usein tämänkaltaisissa leffoissa amerikkalainen propaganda on huipussaan, G.I. Joe tekee mukavan poikkeuksen; tähtilipulla ei sivellä elokuvan kansia, mitään rohkeuspuheita ei turhaan selitellä, eivätkä hahmot saarnaa amerikkalaisia perinteitä. Ainoa poikkeus tulee Washingtonin jäätyä viimeiseksi trillerivaiheessa, kun muut ohjukset on jo tuhottu.. Tästä lähtikin puolikas.
Lopuksi on kehuttava tietokoneella tehtyjä kohtauksia, Joen tukikohta aavikolla, Eiffeltornin tuho, sekä erityisesti lopputaistelut napajäätikön alla ovat kaunista katseltavaa, joka antaa allekirjoittaneelle aihetta erityiseen hatunnostoon.
Joka tapauksessa jos pieniä epäkohtia sietää, ja pitää toiminnantäyteisistä rymistelyistä, on G.I. Joe ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Nimimerkki: Thalanian
