Tarujen Orfeus oli helleeninen suoraan muusasta periytyvä runoilija ja laulaja, joka tarinan mukaan sai itseltään Apollonilta lahjaksi lyyran, jolla soittaessaan joet lakkasivat virtaamasta ja vuoret tulivat lähemmäksi vain kuullakseen Orfeuksen kaunista laulua. Kun Orfeuksen rakastettu Eurydikes kuoli, päätti Orfeus laskeutua manalaan herättämään morsionsa jälleen henkiin. Soitollaan Orfeus sai lopulta Hadeksen vaimoineen niin liikuttuneeksi, että he suostuivat päästämään Eurydikeen takaisin elävien maailmaan.
Tällaisten elämää ja kuolemaa suurempien rakkaustarinoiden kohdalla on luonnollisesti vain ajan kysymys milloin hullut gallialaiset keksivät tehdä aiheesta elokuvan. Pataromanttisen Jean Cocteaun Orfeus onkin täysin tekijänsä näköinen ja oloinen teos, nykypäivän satumaiseen Ranskaan sijoittuva tarina runoilija Orfeuksesta ja Eurydikeen rakkaudesta, kuolemasta ja uudelleensyntymästä. Juonellisesti oleellisin ero on lopetus, joka tässä on alkuperäistarinasta poiketen haikean kaunis ja onnellinen.
Cocteaun Orfeus on kuuluisa pariisilainen runoilija, joka tarinan alussa törmää nuoren miehen kuolintapauksen yhteydessä salaperäiseen mustapukuiseen naiseen, joka paljastuu myöhemmin Kuolemaksi. Nuoren miehen kuoleman todistajana Orfeus päätyy salaperäisen naisen matkaan tämän loistoautolla radion pauhatessa taustalla loputtomat määrät abstraktia runoutta – viittaus Ranskan vastarintaliikkeen aiempiin salakielellä tehtyihin lähetyksiin. Myöhemmin Orfeus kehittää pakkomielteen kyseiseen runouteen ja rakastuu Kuolemaan.
Eurydikes on tässä Orfeuksen raskaana oleva vaimo, jonka Kuoleman kätyrit surmaavat ja vievät mukanaan Alamaailmaan. Eurydikeeseen rakastunut Heurtebise, Kuoleman autokuski, päättää auttaa Orfeusta saamaan rakastettunsa takaisin. Manala on tässä kuvattu vanhan sotilasakatemian raunioissa. Sisään Alamaailmaan astutaan legendaarisesti peilin kautta – näin siksi, että Cocteaun mukaan peilin kautta ihminen seuraa pikkuhiljaa omaa vanhenemistaan ja lähestyvää kuolemaansa. Loppua tarinaa ei ehkä kannata enää spoilatakaan, mutta lopulta rakkaus voittaa kuoleman niin kuin alkuperäinen tarinakin tietää kertoa.
Perinteisimpään mahdolliseen Jean Cocteaun elokuvien tapaan Orfeuskin on läpeensä täynnä pieniä ja ajattoman hienoja erikoistehosteita ja trikkikuvia, joiden kaltaisia ei enää vuosikausiin ole viitsitty yrittääkään tehdä. Orfeuksen astuessa Manalaan porttina käytetty peili muuttuu ihmeellisesti kiinteästä nestemäiseksi; efekti toteutettiin oikean peilin ja lattialla maanneen vesipaljun avulla, kääntäen kameraa välillä sopivaan kulmaan, jolloin näyttää siltä kuin henkilöhahmot astuisivat siihen sisään. Manalassa Heurtebise on kuvattu erikseen takana astelevan Orfeuksen kanssa; etualalla kulkevaa hahmoa pyyhkii voimakas viima, kun taas taustalla olleelle kankaalle heijastettu Orfeus näyttää olevan tuulelta suojassa.
Sitten on tietysti jo Runoilijan verestäkin tuttu painovoiman suunnan muuttuminen leikkausten välissä. Tämä efekti on toteutettu siten, että ensimmäisen kerran hahmojen kulkiessa samassa huoneessa lavasteet olivat normaalisti, jälkimmäisessä seinät oli käännetty 90 asteen kulmaan maata vasten ja näyttelijät ikään kuin ryömivät niitä pitkin taustalla olevien hahmojen ollessa ”oikein päin”. Kyseessä on harvinaisen hieno ja näyttävä erikoistehoste edelleen nykypäivänäkin.
Tämän perusteellisempaa analyysiä tästä tuskin tarvitseekaan enää kirjoittaa. Te kyllä kuitenkin tiedätte Kaunottaren ja Hirviön arvostelun lukeneina, mitä itse ajattelen Jean Cocteaun teoksista. Orfeus on elämää suurempana runollisena romanttisena elokuvana vähintään yhtä kaunis kuin kaunottaren ja karvaturrin rakkaustarina, mutta tässä on ehkäpä ainakin omaan mieleeni enemmän kaikenlaista pientä symboliikkaa ja hurmaavan mielikuvituksellisia visioita nostamaan tätä senkin yläpuolelle kaikkien aikojen parhaiden rakkausleffojen ehdottomaan eliittiin. Gallialaiset ne vaan osaa tämän rakkaushömpän.
