Yritin Tetron nähtyäni miettiä pitkään, mitä Francis Ford Coppolalle on tapahtunut.
Aikoinaan hänestä puhuttiin suurena amerikkalaisena taiteilijana. Jätkä teki 70-luvulla neljä kokopitkää, joista joka ikinen on nykyään käsite. Ilmestyskirja! Kummisedät! Keskustelu! Coppola on kyllä pakertanut leffoja aktiivisesti siitä lähtien, mutta useimmista ei kohteliaisuuden nimissä olla juuri puhuttu.
Edellistä työtä, haukuttua Youth Without Youthia, en ole ehtinyt näkemään, mutta uutukaisen jälkeen en taida antaa sille enää edes mahdollisuutta. Tetro on Coppolan ensimmäinen alkuperäinen käsikirjoitus vuosikymmeniin, ja sen dramaturginen lennokkuus liitelee parhaillaan opiskelijatuotannon tasolla. Rankasti oopperavaikutteinen tarina alkaa, kun mies saapuu Buenos Airesiin epävakaan taiteilijaveljensä luokse. Kaverin nimi on nykyään Tetro ja hänellä on roppakaupalla salaisuuksia.
Henkilövetoinen draama kuolee jo siihen, että sen hahmot ovat kaikin puolin etäisiä ja epäuskottavia. Pääosissa olevat Gallo ja Ehrenreich ovat karismaattisia kuin harmaa seinä, mutta käsikirjoitus ei anna tilaa juuri enemmälle. Kestoon nähden leffassa ei oikein tapahdu mitään, ja sitten kun tapahtuu, ammutaankin yli niin pömpöösisti että helähtää. Kun vilkaisin kelloani noin kahdennettatoista kertaa, leffan kantava salaisuus lopulta paljastui. Se oli käsikirjoituksellisesti niin luokattoman typerä ja niin säälittävän ponnettomasti toteutettu, että yleisössä puhkeiltiin syystä nauruun. Tetro haluaisi ilmeisesti olla yhtä aikaa jännä indietaidepläjäys ja sittenkin rehellinen melodraama. Ei pelaa.
Kuvaaja Malaimaren mustavalkokuvat ovat sinänsä komeaa katseltavaa, mutta tyyli ei ole yhtenäinen läpi elokuvan. Ruman värilliset flashbackit on kropattu johonkin epämääräiseen “hei me taiteillaan”-kuvasuhteeseen ja ne ovat täysin sivussa elokuvan tyylitellystä linjasta. Myös muutama digitaalinen efekti raapii silmiä.
Ennen kaikkea toteutuksesta paistaa puuduttava särmättömyys. Kokonaisuus on harrastelijamaisen platku ja vailla minkäänlaista rohkeutta tai näkemystä. Käsikirjoittaja-ohjaaja itse näkee kuulemma Tetrossa kuitenkin uransa toistaiseksi hienoimman ja henkilökohtaisesti tärkeimmän elokuvan. Lohdullista tietää, että joku voi tällaisesta tuubasta pitääkin. Vai voisiko kyseessä olla vain yhden miehen iso inside-vitsi?
Yhden asian muuten keksin, mitä poikkeuksetta Coppolan hyvissä elokuvissa on ollut ja huonoissa ei: tappamisia! Parahin Francis, mene itseesi ja laita ensi kerralla sitä jengiä pinoon.
