Italiassa 1980-luvulla tehtaillut post-apocalypse-elokuvat voi jakaa karkeasti ottaen kolmeen ryhmään, joista kukin jäljitteli tiettyä esikuvaa. [movie]Asfalttisoturi – Mad Max 2[/movie] (1981) antoi mallin moottoripyöräteemaiselle hiekkakuoppa-scifille, kun taas [movie]The Warriors – soturit[/movie] (1979) innoitti jengisotiin keskittyneen alagenren. [movie]Pako New Yorkista[/movie] (1981) kuvasi tarkemmin määrittelemöttömän katastrofin raunioittamaa suurkaupunkia ja kyvykkään antisankarin pakoa helvetillisestä jättislummista. Sergio Martinon New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019 edustaa viimeisenä mainittua suuntausta ja lukeutuu pasta-apocalypsen onnistuineimpiin hetkiin.
Ydinsota on muuttanut Yhdysvallat autiomaaksi ja New Yorkin rauniokasaksi. Mustaa nahkaa suosivat euracit (eurooppalaiset) ovat painaneet ”kuolettavaa nappulaa” ja valloittaneet Amerikan. Haarniskoihin sonnustautuneet ratsupoliisit partioivat saastaisilla kujilla ja mestästävät viimeisiä amerikkalaisia ihmiskokeissa käytettäviksi. Kaikki naiset ovat nimittäin muuttuneet ydinlaskeuman seurauksena hedelmättömiksi – yhtä lukuunottamatta. Euracit eivät tiedä, että ihmiskunnan viimeinen hedelmällinen nainen uinuu New Yorkin uumenissa pelastajaa odottaen. Nevadan romurallin mestari Parsifal (Sopkiw) saa Yhdysvaltain pakolaishallitukselta tehtäväkseen etsiä lumikkimaiseen lasisarkofagiin säilötyn naisen ja toimittaa munasolut avaruusalukseen, jossa pakolaishallitus on määrä evakuoida Alfa Kentauriin.
Kupletin juoni on lähtökohdaltaan sangen tyylikäs, vaikkakin aukkoja täynnä. Epäselväksi jää esimerkiksi se, miksi juuri Parsifal värvätään vastarintaliikkeeseen ja vieläpä operaatioon, josta koko ihmiskunnan tulevaisuus riippuu. Viisaasti Martino pitää pöhkön tarinansa jatkuvassa liikkeessä tarjoillen sopivassa suhteessa toimintaa, seikkailua ja tunnelmointia. Ydintuhoutunut New York vilisee sarjakuvamaisia jengejä, mutantteja ja robotteja. Kaikki ongelmat ratkeavat tietysti väkivallalla, mutta tarinaan on jopa ladattu muutama yllätys ja koukku. Useampi sivuhahmo ehtii olla Parsifalille sekä ystävä että vihollinen, ja kaikkinensa elokuvan maailma on värikäs ja arvaamaton mutta samalla sopivan kompakti miljöö, joka voisi mainiosti sopia vaikkapa rooli- tai videopelin miljööksi.
Tekniikkapuoli on halppiselokuvaksi yllättävän hyvällä mallilla. Pienoismallein kuvattu New York näyttää toki pienoismallilta, mutta hienolta sellaiselta. De Angelisin veljesten säveltämä surumielinen syntikkablues ([movie]Blade Runner[/movie]in hengessä) ja savutehosteet viimeistelevät vaikutelman. Lavasteet ovat paikoin kummallisia, esimerkiksi euracien päämajana toimii meijeri. Maskeeraus ja puvustut tarjoavat post-apocalypselle tyypillisen sekoituksen punk- ja hevikonserttia sekä Kummeli-sketsiä. Erityismaininnan ansaitsee George Eastmanin tulkitsema The Big Ape, joka julisteesta päätellen on tarkoitettu jonkinlaiseksi ihmisapinan ja luolamiehen hybridiksi. Itse elokuvassa otus muistuttaa lähinnä Cannonin [movie]Sinbad of the Seven Seas[/movie]ista (1989) karannutta sivuhahmoa.
Pääosassa nähdään miesmallina uransa aloittanut Michael Sopkiw, joka myöhemmin tulkitsi samanoloisia hahmoja myös [movie]Blastfighter[/movie]issa (1984) ja [movie]Dinosauruslaakson tuho[/movie]ssa (1985). Komealta mutta puunaamaiselta Sopkiwilta löytyy karismaa, näyttelijäntaitoja ei niinkään – tyypillinen kasaritoiminnan satara siis, ja onkin sääli, että miehen filmografia jäi vain muutaman elokuvan mittaiseksi. Euracien naispomoa esittävä Anna Kanakis oli jo aiemmin esittänyt samankaltaista roolia Enzo G. Castellarin Mad Max -ripoffissa [movie]Uudet barbaarit[/movie], joka oli Miss Italiana suosioon nouseen Kanakisin toinen elokuvarooli. 2019 oli kolmas, ja meno on jo selvästi aiempaa kovempi. Kanakisilla on kiistatonta karismaa ja parhaimmillaan hän onnistuu olemaan jopa uhkaava.
New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019 on genrensä parhaimmistoa ja sanoisinpa sen jopa pistävän esikuvaansa Pako New Yorkista paremmaksi. Kiistatta elokuva on usein tyylirikkoinen tai tahattoman hupaisa, mutta eipä näitä kukaan vakavalla naamalla muutenkaan katso. Italialaisesta post-apocalypsestä kiinnostuneille 2019 on suositeltava lähtöpiste, johon kaikkia muita ”pelastetaan ihmiskunnan viimeinen hedelmällinen nainen” -elokuvia verrataan. (Vuonna 2006 samaa perusideaa käytti astetta taiteellisemmin suuntautunut [movie]Ihmisen pojat[/movie].) Kokonaisuus tarjoaa arkkityyppisen esimerkin siitä, millaista actionia Italian B-elokuvateollisuus tehtaili 1980-luvulla.
