Bud Spencerin nimi tuo lähes jokaiselle leffailijalle ensimmäisenä mieleen Terence Hillin kanssa ”duettona” tehdyt elokuvat, jotka ovat siinä mielessä ainutlaatuisia tekeleitä, että niiden umpipöllöillä nyrkkitappelukohtauksilla on taianomainen kyky luoda hekotuskohtauksia tai vähintäänkin pistää katsoja hymyilemään. Tuo taika perustuu kahden kaveruksen veijarimaiseen olemukseen ja siihen, miten kaksikko täydensi tuotoksissa toisiaan aikaansaaden ihan oman genrensä. Käsittääkseni vieläpä genrensä yksipuolisuuden tarkasti tiedostaen.
80-luvun alussa Bud Spencerillä, vai pitäisikö sanoa Carlo Pedersolilla, ei mennyt elokuvarintamalla enää yhtä kovaa. Karvanaamaiselle miekkoselle tarjottiin lähinnä kässäreitä, jotka olivat kalpeita varjokuvia aiemmasta. Toisin sanoen käsikirjoittajat yrittivät ryömiä ali sieltä, missä aita oli nurin. Pelkkä häilyvä visio tuotteen myymisestä Bud Spencer -tuotemerkillä häivytti kunnianhimon ja terävyyden elokuvista.
Varkaita ja veijareita on yksi näistä leffoista, joiden katsominen vuosien jälkeen tuntuu siltä kuin uimalegenda ja toimintaherra Spencerin tuotosten päälle viskottaisiin tahallaan multaa. Kasoittain. Spencerin tulkkaama isomahainen leppoisa dude Parker myy tädeille pölynimureita eikä tohdi astua ulos salapoliisiuden kaapista. Siksipä kun limainen gigolo Tony Roma (Milian) tunkee nenänsä väärään paikkaan, menee Parkerin ajasta turhan iso siivu niin taisteluun mafiaa vastaan kuin gigolon limajälkien seuraamiseen.
Spencerin hahmo on totaalisen tönkkö kiva perheellinen jätkä, jonka jokaisen lyönnin kohdalla kai pitäisi hörähtää. Sääliksi siinä lähinnä rautanyrkkiä käy. Poliisiosasto saa Poliisiopistojen häiriintyneimmätkin hahmot tuntumaan loistavilta tai ainakin asiansa hoitavilta tapauksilta. Mafiooson tuntomerkiksi riittää italoviite plus typeryys. Ainoa valopilkku leffan mittaisella taipaleella on Sacha Baron Cohenin komediahahmojen esi-isältä vaikuttavan mister Roman kyky luritella samat rakkauslaulut jokaiselle kohtaamalleen naiselle. Hassu äitikompleksi kruunaa hahmon, joskaan ei millään kirkkaimmalla kunnianimikkeellä. ”Kertakäyttöelokuvan ykköshahmo” on kai sekin jotain.
Varkaita ja veijareita on aikaansa tiukasti sidottu teos. 70-luvusta jäljellä on vielä discojen pintaliitäjien tanssiaskeleet, mutta 80-lukulaiset synateemat ovat tulleet ja siinä sivussa tekijöiden käsissä komediasta on kuoriutunut huumori pois. Sääli, sillä ainakin minulla on ikävä jo sitä tunnetta, kun Spencer nappaa jonkun nimettömän pahiksen kanveesiin asenteella ja on ihan pakko hörähtää.
