Ollaan jossain eurooppalaisessa kaupungissa. Turkkilaiset piirittävät sitä ja siellä esitetään näytelmää paroni Münchausenista. Valitettavasti itse paroni (John Neville) tulee esiin ja esittää että kerrotut asiat ovat sepitettä. Luvassa on siis ongelmia, sillä paronin on paettava kaupungista kuumailmapallolla ja mukaan lyöttäytyy salamatkustava Sally Salt (Sarah Polley). Matkaa siis käydään Kuussa, tulivuoren uumenissa, meressä ja jos jonkinlaisissa paikoissa. Mukaan tulevat tietysti paronin apurit: nopea Berthold (Eric Idle), voimakas Albrecht (Winston Dennis), tarkkakuuloinen Gustavus (Jack Purvis), jonka puhallus saa Ison Pahan Sudenkin kateelliseksi ja tarkkanäköinen Adolphus (Charles McKeown). Matkan aikana paroni suututtaa Kuun Kuningasta (Robin Williams), flirttailee Kuun kunigattarelle (Valentina Cortese) ja luonnollisesti Venukselle (Uma Thurman) ja jälkimmäinen tempaus saa em. jumalattaren vähemmän kauniin aviomiehen, Vulcanuksen (Oliver Reed) pahalle päälle. Luonnollisesti paroni apureineen pelastaa päivän – tylsän, loogisen ja säännönmukaisen virkamiehen, Horatio Jacksonin (Jonathan Pryce) suureksi ärsytykseksi ja sulttaani (Peter Jeffrey) joutuu tanssimaan varsinaista nöyryytysten letkajenkkaa.
Terry Gilliam ja paroni Hieronymus Karl Frederick Münchausen ovat suorastaan loistava yhdistelmä. Hurjat, satumaiset kertomukset joissa ratsastetaan tykinkuulalla, kiivetään pois Kuusta ja muutenkin ollaan hurjana ovat elävää materiaalia visuaaliselle, surrealistiselle Gilliamille, joka kuvittaa ne upeasti, värikkäästi ja ennen kaikkea satumaisesti. Hän jopa leikittelee tarinankertomisen monilla tasoilla, sillä loppuratkaisu on melkoisen ovela.
John Neville on erinomainen paroni joka on nähnyt niin paljon omituisia asioita että ei voi muuta kuin ottaa ne sellaisinaan. Sarah Polley on hyvä sivustakatsoja kahjolle kokonaisuudelle ja muodostaa vahvan vastakohdan hupaisalle paronille. Kaikista omituisuuksista huolimatta paroni on tyyni ja leppoisasti karismaattinen ukko.
Sivuhahmot ovat todellinen maku ja Gilliam laittaa heihin eniten väriä. Eric Idle on loistava Berthold jonka lähtökiihdytys kaivaa reiän marmoriin. Winston Dennis, Jack Purvis ja toisena käsikirjoittajana myös remuava Charles McKeown jäävät vähemmälle huomiolle, mutta ovat yhtä hyviä, joskin he eivät elävöidy hurjista seikkailuista. Robin Williams sekoilee silkalla energialla. Oliver Reed vetää roolinsa Vulcanuksena ylinäyttelyn rajoille – joskus maukkaasti yli, mutta pysyy koko ajan loistavana. Aineettoman kaunis Uma Thurman on loistava kontrasti revittelevälle Reedille ja jumalainen perheriita onkin elokuvan parhaita hetkiä. Jonathan Pryce on niljainen ja tylsä virkailija ja Peter Jeffrey on kidutuksesta musiikkia (kirjaimellisesti) tekevä sulttaani.
Gilliam loikkaa siis fantastiseen materiaalin, päästää loistavan näyttelijäkaartin valloilleen ja piehtaroi syntyvässä sekamelskassa. Se on hauskaa ja näyttävää. Valitettavasti rapatessa roiskuu, sillä elokuva käynnistyy hitaasti ja jää ajoittain epäselväksi. Onneksi nämä hetket jäävät elokuvan alkuun ja kiehtova, mutta uskomattoman korkealentoinen tarina pääsee onnelliseen loppuunsa.
