Historialliset megaspektaakkelit on tullut töllisteltyä läpi aikojen alosta asti. Varsinkin 60-luvun aikoihin pukkas leffaa hollykylän tuutista reippaammin. Sparctacukset ja Ben Hurit kiertelivät areenaa näyttävästi. Gladiaattori on puhdasta “äijäkamaa”. Se on suurelokuva edeltäjiensä ja esikuviensa malliin. Mutta toteutus on puhdasta 2000-lukua.
Commodus perii isänsä Ceasarin kieroin ottein ja on tuleva hallitsemaan Rooman mahtavaa imperiumia. Hän määrää sotasankari kenraali Maximuksen perheineen teloitettavaksi. Maximus onnistuu pakenemaan, mutta perhe menee. Orjuuden kautta Maximus alkaa käymään kostoretkeänsä kohti Roomaa. Kun leffan perusainekset on kasassa voi rytinä alkaa.
Historiallisesta hehkuttelusta huolimatta ei sorruta ylipitkään jaaritteluun. Gladiaattori on toimintaelokuva hyvällä maulla. Alun, viimeisellä rintamalla tapahtuva, taistelu on tehokasta katseltavaa. Näyttävät katapultit, sotilasjoukot ja nuolet -viuh! Kiva kun kaiuttimet herää taas henkiin oikein kunnolla. Areenalla tapahtuvat taistelut on hienoa jälkeä. Ja niitä on useita. Erikoismainintana täytyy mainita todella siistit kohtaukset mukanaan tiikerit ja sotavaunut.
Kuvaus on komeaa. Synkät sävyt ja areenoiden väriloisto mukavassa kontrastissa. Itse pääkallopaikka, Colosseum on tietenkin herätetty henkiin tietokonevelhojen avulla. No hyvältä ja vaikuttavalta näyttää. Musiikki toimii pläjäyksessä kuin häkä.
Vähäeleinen Russel Crowe vetää elämänsä roolin. Aussinäyttelijässä on jotain samaa kuin maanmiehessä Mel Gibsonissa, joka on kyllä valitettavasti pelleillyt itsensä ulos, vastaavanlaisista “äijärooleista”. Katkeroitunut Maximus sopii Crowelle kuin naula otsaan. Näyttelijoista vielä mainitsemisen arvoinen on loistosuorituksen sukurutsaan taipuvana pikkukeisarina, Commoduksena, kitisevä Joaquin Phoenix.
Gladiaattori on oodi 60-luvun spektaakkeleille 2000-luvun meningillä. Kiva todeta Ridley Scottin välillä myös tekevän loistavia onnistumisia ohjaajan palliltaan. Viihdyttävässä ja näyttävässä muodossa.
