On se kova paikka, kun Teräsmieskin sortuu itsemurhaan. Ja jos tarkkoja ollaan, niin näin lienee käynyt ihan totisessa elämässä. 50-luvun viittasankarina tunnettu George Reeves nimittäin löydettiin kesäkuun 16. päivä vuonna 1959 asunnostaan kuolleena, luodinreikä kasvoissaan. Ja lienee-sana on mukana siksi, ettei vielä tähänkään päivään mennessä ole pystytty osoittamaan kuoliko Teräsmies-Reeves oman käden vai jonkun ulkopuolisen toimesta. Ja siitä salaliittoteoriasta maalailee tupakansavuisia ja kiehtovia kuvia elokuva nimeltä Hollywoodland.
Nimensä mukaisesti elokuva keskittyy enemmän kuvailemaan Hollywoodin ilmapiiriä, tähteyden hintoja, alan kovuutta, Reevesin tapauksen ollessa vain esimerkki, vain yksi taivaalla käynyt tähti. Jokainen katsoja saa itse jopa päättää kuinka korkealla tai kirkkaana tuo tähtönen aikansa kukoisti.
Olipa Reeves sitten tarinassaan kuinka sivuhenkilö tahansa, niin tyylikkäästi tarina kerrotaan. Kerronnan palaset loksahtelevat, ja alun ongelmat, esim. herra Nokka aka Adrien Brody puhumassa syvällä dekkariäänellä, paidan ylimmät napit aukinaisena, tai lähtökohdan Hollywood itse asetettuna Hollyspektaakkelin suurennuslasin alle, pyyhkiytyvät pois. Yksi suurimmista kysymysmerkeistä eli Ben Affleck tekee upean työn. Ja hei, se on paljon Daredevilin patsastelun, Armageddon-kankeuden tai vaikkapa Giglin jäljiltä. Todella paljon.
Jos on Assfleck sujuva, lipevä, haavoittuva ja taivaisiin pyrkivä samaan aikaan, niin kyllä omat superlatiivinsa ansaitsee myös pääosan Brody. Olkoonkin, että alkuvaikutelma oli mikä oli, ja että itse tutkijasankarin Simon, eli Simpan näin meikäläisittäin, tarinaan on ängetty paljon tyypillistä täytettä pakkokasvattamaan hahmoa tarinan mittaan. Diane Lane kehonkielineen puolestaan on kuin tehty tällaiseen 50-lukua henkivään tyylittelevään rikosdraamaan. Robin Tunneyn “bitchahtava” tulkinta nti Lemmonista ja MGM-pomojen ja -apulaisten yrmyt ilmeet kruunaavat elokuvan.
Niin paljon kuin ihminen tupakointia vastaan ollakin, niin Hollywoodlandiin nuo jo nuorina katsojiin istutetut, kai cooleiksikin mielletyt, tupakansavukiehkurat sopivat. Lähes vaatimuksena kuten pukuihin sonnustautuneet komeat miehet ja kuvankauniit naiset terävine kielineen. Ja mikäs siinä, elokuva on tyylikäs ja pysyy omalla maaperällään, ei lähde tunkemaan nokkaansa vääriin paikkoihin, vaikka nuuskiva Simppa siihen samaiseen syntiin sortuukin.
Vaikka hitaassa ja hahmoihin perustuvassa kerronnassa on riskinä, että se jää huomaamatta suurelta yleisöltä, niin tämäntyyppisiä tiptop-tarkkuudella tehtyjä draamoja purskahtelee palkinnoille gaaloissa silloin tällöin – tosin yllättävän tylysti leffa lopulta unhoitettiin gaaloissa. Eikä palkinto tosiaankaan mikään vääryys olisi ollut edes mudista (ensimmäisiä kertoja?) pintaan kaivautuvalle Affleckille. Ja se seikka kertoo paljon osaltaan jazz-tilutteluihin ja synkkiin verhoihin kätketyn salaisuuden metsästyksestä. Glamourinhohtoinen petosvyyhti toimii. Skandaali kytee pinnan alla, ja se, että uskaltaako Hollywood-maa sanoa oman painavan sanansa ja näkemyksensä tapahtumista, jää katsojan itsensä selvitettäväksi.
