Jenkkisenaattorin poika on lunastamassa kunniaa sotatanterella toisella puolella maapalloa Belgiassa. Gloriaa vaan on paha kerätä fläppitaulun nuppineulavastaavana. Niinpä poju lähtee luottamustoimena roudaamaan etulinjan nappikarpaaseille samppakaljaa. Paha natsi väijyttää kuitenkin ukkelin ja sotavankeus odottaa. Eletään vuotta 1945 ja toinen sota lähestyy loppuaan.
Hart’s War on kummallisin sotaleffa mikä on kohdalle sattunut. Ei riitä että “ronteiksi” kutsutut Niksmannit kurmottaa sotavankeja, vaan mukaan on ympätty jenkkien keskinäinen rasismi, oikeussalidraama ja loppuhuipentumana paatoksellisuus. Lippaan vedon määrällä ei ole mitään rajoja kun tippasilmässä ihmetellään jenkkisotilaan uhrautuvaisuutta ja kunniaa. Leffassa on onneksi pari käännettä, jotka pelastavat sentään jotain. Mutta veteläksi jää tämä sotaeepos.
Käänteiden lisäksi pilkahdus paremmasta on Colin Farrell, joka alkaa lunastamaan paikkansa starana. Häneltä irtoaa jotain tunnelmaan sopivaa elettä. Willisistä tukkalisäkkeineen ei kannata mainita mitään. Kokonaisuudessa oli käsittääkseni haettu kurjuutta ja angstia, mistä kertoivat niukat sävyt ja leffan musapuoli. Lopputulokseksi jäi kuitenkin outo keitos josta maku ja haju oli väljähtänyt, tai niitä ei ollut koskaan leffaan suunniteltukaan.
Tätä katsoessa sotaleffadiggarit pettyy ja muille se on vain elokuva muiden joukossa.
