Tappajakukka. Lelulisko. Saradialainen agentti. Ydinenergiaa syövä bakteeri. Ja kruununa se fakta, että tämän jatko-osan jatkiksen juonesta suurin osin vastaa Godzilla-kirjoituskisassa menestynyt hammaslääkäri. Jep.
Päätin vakaasti, että en aloita Godzillan tämänkertaisen seikkailun ruotimista listaamalla elokuvan kieltämättä eksoottisten käänteiden parhaimmistoa. Tai ”parhaimmistoa”. Yhtä lailla vakaasti päätin olla laittamatta sitä surunhuokausta henkivää ”Jeppiä” rivin loppuun. No, lohdunsanana sanottakoon, että eiköhän leffan tekijäryhmäkin ollut päättänyt tehdä muuta kuin jättimäisen camp-huumorijöötin tai vähemmän kauniisti sanottuna kehnon katastrofielokuvan.
Tōhō kabushikikaisha -leffalafkan vuosikymmeniä kestänyt taivallus hirviöiden parissa jatkui siis vuonna 1989, kun Godzilla, tuo ydinsäteillä vahingossa siitetty paholainen ja kaikkien kumisaurusten äiti, tapasi seikkailussaan ruusun ja ”goziran” risteytyksen, Biollanten. Koska suurproduktio vaati muitakin suurtekoja, myös agentit, räjähdykset, tulivuoret, visiot ydinsyöpöistä bakteereista. jurassicparkmainen kritiikki Ihmisen jumaluusleikittelyä vastaan sekä katastrofin keskellä kelluvat ihmissuhdekommellukset oli ympättävä mukaan. Ja vieläpä sellaisella survontateholla, että joku voisi jopa sanoa, että Gozira-leffat ovat olleet, ovat, ja tulevat aina olemaan kokonaan oma taiteenalansa, jossa kohtaavat japanilainen kunnianhimo ja toisaalta tasapaksun päähahmon nopeasti vastaan hiipivä rajallisuus.
Ainoita Godzillan kukkahetken puolesta puhuvia seikkoja ovat leffan soveltuvuus nollataulutusiltaman hymynnostattajaksi sekä se lohdullinen seikka, että japanilainen suuruudenhulluus ei näytä läheskään yhtä pöljältä kuin R. Emmerichin rahamarinoitu tyhmyyden epistola, vuoden 1998 jenkkisuodatettu Godzilla-pökäle. Pöljyyttä toki piisaa, ja mitä edemmäs leffa mörköliskonaskeleillaan harppoo, sitä väsyttävämmäksi se käy, mutta silti yhtään Hei, me hukattiin kolkytmetrinen lisko suurkaupungin keskustaan -tasoista idiotismin riemuvoittoa ei tarvitse kokea.
Siinä piilee myös sinistä suuliekkiä hönkäilevän monsterin tarinan kompastuskivi. No, Gozira itse ei sentään kompastu ja tömähdä maahan ikivirnettään (muistakaa se tarinan hammaslääkäriyhteys!) menettäen, mutta siinä vaiheessa, kun yliveikeään musiikkiin on turruttu, tarinankerronnan terälehdet lakastuneet ja hörönaurut hukutettu käänteiden laimeaan sekamelskaan, on viihtyvyyden peli hävitty.
