Järjestäytyneen rikollisuuden ja mafian alkuperäismaa Italia on tunnettu lähinnä Giallo- tyyppisistä murhaajatrillereistä sekä wetserneistä. Mafiaelokuvat ovat olleet suhteellisen vähäisiä, mutta vuoden 2008 Gomorra kertoo katsojille yhden Italian vaikutusvailtaisimman mafian, Camorran, tarinaa. Elokuva perustuu kirjailija Roberto Savianon samannimiseen bestselleriin, joka olisi syytä ottaa vakavasti, sillä Camorran mafiapomot ovat julistaneet kirjailijan kuolleeksi juuri tämän kirjan takia. Kirjailija joutuu loppu elämänsä katsomaan olkansa taakse peloissaan ja elää tällä hetkellä salassa Italian suojeluohjelman avustuksella. Eli elokuvantekijöillä on ollut varmasti pienoiset paineet tuoda ruudulle tarina slummimafia Camorrosta.
Gomorra kertoo mafian ympärillä pyörivää viittä eri tarinaa. Mafian valvoma vaatealaa harjoittava räätäli Pasquale (Salvatore Cantalupo) menee kilpailevan kiinalaisyrityksen leipiin. Nuoret Marco (Marco Macor) ja Ciro (Ciro Petrone) ovat omien sanojensa mukaan oikeita Tony Montana- tyylisiä gangstereita. Pojat riitaantuvat mafian kanssa ryöstettyään huumeita ja jopa mafian aseita. Franco (Toni Servillo ja hänen oppipoikansa Roberto (Carmine Paternoster) ovat mafian jätebisnestä vetävä kaksikko. Dan Ciro (Gianfelice Imparto) on rahanjakaja sekä nuori Totò (Salvatore Abruzzese) jakaa elintarvikkeita ja pyörii tiiviisti mafian seurassa.
Gomorra on todella omalaatuinen elokuva. Se tuo mieleen loistava parin vuoden takaisen City of Godin, jossa keskitytään myöskin slummien rikollisuuteen. Gomorrassa viiden tarinan välillä hypellään varomattomasti eikä valitettavasti yhteenkään hahmoon ehdi oikein samaistua. Nopea tempo jättää siis oikeastaan päähenkilöksi miljöön ja koko elokuvan teeman – mafian. Elokuvan paras puoli on se, että vastoin kuin amerikkalaiset maifaelokuvat, Gomorra näyttää vain rikoksen huonot puolet ja että mafia on yhtä helvettiä. Kun ainakin jossain kohdassa jenkkiläisissä mafialeffoissa henkilöillä menee hyvin, Gomorra paiskaa päin naamaa vanhempien vanhimman neuvon lapsilleen – rikos ei kannata. Kuitenkaan sen omalaatuinen kerronta ei iskenyt minuun. Oli vaikea seurata viittä eri tarinaa ja ennen elokuvan lopun selvennystekstiä en ollut edes varma mitä näin. Jos olisin tutustunut elokuvan taustoihin ennen elokuvan katsomista, olisi se varmasti avautunut paremmin ja arvosanakin voisi olla korkeampi. Eli suosittelen artikkeleiden lukemista tai jos kiinnostaa, niin itse Roberto Savianon teokseen tutustumista.
Elokuvassa on todella erilaisia hahmoja ja ikäluokkia laidasta laitaan. Itse nautin eniten wannabe- gangsterikaksikon Marcon ja Ciron kusipäisyydestä ja koppavuudesta pomoja kohtaan. Elokuvan paras kohtaus olikin kun kaksikko testaili ryöväämiään aseita rannalla – alusvaatteillaan. Don Civo on taas hiirimäinen vanhempi mies, joka pelkää nuorempaa ja väkivaltaista rikollissukupolvea. Salvatore Cantalupo on keski-ikäisen Pasqualen roolissa kuin kotonaan, ja 13-vuotiasta Totòa tulkitseva Abruzzese vetää myöskin hyvän roolin. Jokainen tekee oman osansa kiitettäväksi ja katsoja todellakin uskoo katsovansa ikäänkuin dokumenttia italian mafiahelvetistä. Ohjaajan pallilla oleva Matteo Garrone luo kirjasta ja samalla esikoisohjauksestaan todella mieleenpainuvan, mutta sekavan työn.
Gomorra on putsannut palkintopöydät eurooppalaisilla elokuvafestivaaleilla vienen Cannesista Grand Prix- palkinnon sekä eurooppalaisen elokuva-akatemian viisi tärkeintä palkintoa. Gomorran tarinankerronta todellakin eroaa yleisestä rikoselokuvan juonenkulusta ja onkin siksi äärimmäisen omalaatuinen kokemus. Hahmojen puuhaillessa omiaan ja italialaisen popin pauhatessa taustalla Gomorra pitää otteessaan, ja on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Suosittelen kuitenkin tutustumaan taustatietoon, sillä silloin elokuvastasaa kaiken parhaiten irti. Gomorra ei tuomitse vaan kertoo tarinansa omalaatuisella, suoralla tavallaan. Jos etsit todenmukaista rikoselokuvaa, niin kannattaa ehdottomasti tutustua Gomorraan.
