Pilapiirros Batmanistä loikkimassa Gothamin kattojen yllä hykerryttää ensinäkemällä. Vierellä liitää kirkkaissa väreissään Robin, 13-vuotias koulutyttö. Muhkurainen Batman itse on kaukana siitä virtaviivaisesta pantterista, jonka normaalisti näkee suorittavan rikollisuudelle sadonkorjuuta.
Kyseessä ei ole pilapiirros.
Amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan kentän omisti 1980-luvun puolivälissä yksi figuuri: Frank Miller. Hän ei ainoastaan antanut uutta pontta Daredevilin katoliselle ahdistukselle ja kertonut uusiksi Batmanin syntytarinaa, vaan siirsi jälkimmäisen erittäin vähän tutkittuun periodiin supersankarin elämässä: keski-ikään. Tämä eepos tunnetaan nimellä Batman: Yön ritari. Miller selvästi ihannoi Bättiksen tapaa ratkaista konflikteja suoralla toiminnalla, mutta uskalsi myös kyseenalaistaa tämän sankariaseman. Naftaliinista hän kaivoi esiin tutut pahikset, kuten Jokerin ja Kaksinaaman, mutta harva arvasi, että viittaritari saa viimeisen vastuksensa valtion sotakoneena työskentelevästä Teräsmiehestä.
Ei ole siis ihme, että Yön ritari puhuttaa ja inspiroi vuosikymmenien läpi. DC Comics ja Warner Bros:n animaatiostudio halusivatkin tarjota nuoremmalle polvelle mahdollisuutta tutustua Yön ritarin legendaan eri median – kaksiosaisen animaatioelokuvan – kautta.
Batman: Dark Knight Returns ei ole niinkään sovitus Frank Millerin sarjakuvasta kuin sen käyttämistä käsi- ja kuvakäsikirjoituksena. Edes sen 80-lukulaista maailmankuvaa ei ole päivitetty, vaan kylmä sota on edelleen uhka ja presidenttinä Ronald Reagan. Ainoastaan talk show -juontaja David Endochrine on vaihtunut hammasvälistä punaiseen töyhtöön – tuolleen hauskana yksityiskohtana. Kunnia käsikirjoituksesta on annettu Bob Goodmanille, mutta Frank Millerin kynäilystä ei todellakaan ole poikettu kuin sanavalinnoissa. Sama informaatio välittyy ja kuvastokin on enimmäkseen uudelleen piirrettyä Milleriä. Näyttäisi, että yön ritarin pelkoa pahempi on pelko Yön ritari -puristien suututtamisesta.
Silti animaatio on helppo oikeuttaa sitä sen enempää miettimättä. Miller voi olla armoitettu tarinankertoja, mutta täydellinen hänkään ei ole. Miller saattoi tehdä päällepäin ohuen sarjakuvakirjan, mutta se on sitäkin täyteen ahdetumpi. Sen pikkuruiset ruudut ja ikuisuuteen jatkuvat tekstilaatikot osoittavat tarinankerronnan ekonomiaa, mutta eivät varsinaista selkeyttä. Siinä kohtaa tulee animaatio täyttämään sarjakuvaruutujen väliköt ja näyttämään toopelle (siis minulle) kädestä pitäen, mitä tässä nyt haettiin. Varsinaiset lisäykset tarinaan ovat ehkä triviaaleja, mutta eivät aina turhia. Toisinaan ne ovat pidennettyjä action-kohtauksia, mutta välillä valottavat, mitä komisario Gordonin huusholliin kuuluu.
Yksi tekijä Millerin alkuperäisteoksen raflaavuudessa on sen epämiellyttävä, ajoittain jopa groteski kuvitus, jota Neal Adamsin (Batman-kuvaston uudistaja 70-luvulla, tsekatkaa ihmeessä) hahmojen anatominen tarkkuus ja komeat kasvot eivät katsoisi edes nenänvartta pitkin. Mutta tyyli tuki sen perinteitä muuttavaa kokonaisuutta. Leffat muuttavat nämä irvokkaat visuaalit näkyvästi sovinnaisempaan, silmää hellivään suuntaan ja pitävät itse asiassa hahmojen ulkonäönkin yhtenäisempänä kuin sarjakuva. Kun vielä taustat ja ympäristötkin ovat perusteellisemmin paikallaan, niin voin sanoa, että Millerin ronskius ehkä uhrattiin, mutta diili on silti tyydyttävä.
Hahmojen liike, näytteleminen ja pimeät tunnelmat ajavat kaikki osaltaan asiansa, mutta millään Studio Ghiblin kaltaisella animaation ilotulituksella ei DC:n ylpeys pääse brassailemaan. Jotain maagista katoaa myös 2000-luvun animaation synteettisyydessä. Warner Bros:n Batman-animaatiosarja 90-luvulta saattoi olla “pelkkä” lauantaiaamujen piirretty, mutta siinä oli sielua kuin hartaasti hautuneessa elokuvassa. Batman: Dark Knight Returns saattaa olla kokopitkä elokuva, mutta sen tuntuma on kuin lauantaiaamujen piirretyissä.
Kenties kummallisinta on kuitenkin kuunnella viisikymppisen, möhkälemäisen Bruce Waynen tulkitsijaa; hahmoa, joka on tieten tahtoen mallinnettu kuulostamaan monen meidän mielikuvituksessamme Clint Eastwoodia muistuttavalta korinalta. Sen sijaan roolissa on Peter Weller: mies, joka on ikuistanut paikkansa epätodennäköisenä esikuvana monen sukupolvilapsen sydämessä Harrison Fordin ja Schwarzeneggerin ohella. Vaan onko RoboCopia luonnostaan metallisella monotonisuudellaan hallinneesta Welleristä enää toisen sankari-ikonin symbolisiin saappaisiin?
Turhat luulot pois. Weller on aivan järisyttävän kova.
Wellerin Batmanissä on samaa vaivattomuutta kuin Michael Keatonin vastaavassa roolissa. Tulkinnassa ei edes tarvitse viedä repliikkien lausuntaa yhdestä äärilaidasta toiseen, kun yksi yhtenäinen tyyli toimii. Wellerin paksu, värisevä ääni voi olla levollinen ja elinvoimassaan hiipuva, mutta ei välinpitämätön, vaan pikemminkin keskittynyt ja määrätietoinen. Tuntuu melkein likaiselta sanoa tätä, mutta edes Kevin Conroy, 90-luvulta Batmania lähes yksinoikeudella ääninäytellyt virtuoosi, ei olisi yltänyt parempaan. Mistään huippuekspressiivisen ääninäyttelemisen koulukunnasta Weller tuskin tulee saamaan faneja.
Batman: Dark Knight Returns saattaa olla pikkutarkka sovitus sarjakuvasta, ja ajoittain se voi jopa parannella alkuperäisteosta, mutta silloinkin hahmojen ajatuksia runollisella yksityiskohtaisuudellaan ruotiva sarjakuva on se kokemusta täydentävä teos. Frank Miller on edelleen se, kenellä on suurin syy taputtaa itseään olalle. Eikä suinkaan unohdeta Welleriä. Jos johonkin kykenee paremmin kuin itse sen kuvittelee, ei batarang Jokerin silmäänkään ole yhtä tarkka osuma.
