Kun jenkeissä nyt on vaihtunut valta ja Guantanamoa ollaan pistämässä pakettiin, on hyvä palautella mieliin millaisia terroristeja siellä oikein pidettiin. Tähän antaa näkökulmaa draamadokumentti Tie Guantanamoon, joka kertoo neljän brittimuslimin kohtalon. Hääreissu Pakistaniin vaihtuukin yhtäkkiä yli kahden vuoden täysihoidoksi Kuubassa.
Shafiqin (Riz Ahmed), Ruhelin (Farhad Rahun), Monirin (Waqar Siddiqui) ja Asifin (Afran Usan) seikkailu alkaa syyskuussa 2001 Karachissa. Koska Pakistanin ja Afganistanin raja on auki, he päättävät vierailla naapurimaassa. USA:n joukkojen pommittaessa Kandaharia nelikko suuntaa kohti Kabulia. Myöhemmin sekavassa tilanteessa paluumatka Pakistaniin johtaakin keskelle vuoria Taleban-taistelijoiden joukkoon. Väärässä paikassa väärään aikaan oleminen toteutuu heidän kohdallaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Siellä heidät nimittäin vangitaan. Kuulustelut (järjettömät sellaiset) alkavat ja siirto Guantanamon koirankoppeihin Camp X-Rayhin puettuina niihin kuuluisiin oransseihin haalareihin tapahtuu tammikuussa 2002. Samalla elokuvan alun kiihkeä puolituntinen rauhoittuu ja katsoja pääsee ihmettelemään, miten näin pääsi tapahtumaan.
Tie Guantanamoon on shokeeraava tarina. Se ei kuitenkaan ole sensaationhakuinen. Vankeja ei hakata hengiltä eikä ketään nöyryytetä alastonpelleilyillä. Kiduttaa voi muutenkin: herättämällä tunnin välein laskentaan, soittamalla korviasärkevää musiikkia tai vaikkapa kieltämällä puhuminen. Normaalit ruhjomiset siihen päälle. Ihminen on eläin ihmisille. Yksittäiset vartijat esitetään silti inhimillisinä hahmoina. Se, mikä tapahtui, ei ole heidän vikansa. Syyttävä sormi osoittaa ylemmille tasoille. Välillä nähtävät uutispätkät Bushin vakuutuksista kaiken oikeutuksesta (”The only thing I know for certain is that these are some bad people.”) saavat ironisen vastakohdan nuorten ja hiukan naiivienkin brittimuslimien hahmoissa. He ovat varsin kaukana pahuuden ruumiillistumisista. Al-Qaida ei kuulu näiden nuorten elämään.
Tietä Guantanamoon voi syyttää huoletta antiamerikkalaiseksi. Voisi jopa väittää, että sen tarkoitus on luoda raivoa katsojassa tiettyyn ilmansuuntaan. Itse asiassa kesti aikansa ennen kuin se pääsi USA:ssa teatterilevitykseen. Voi vain kuvitella sikäläisen punaniskapatriootin mietteet elokuvan nähtyään. Valitettavasti todennäköisin reaktio on vieläkin kaiken kieltäminen. Mehän emme siihen syyllisty – emmehän.
