Mikä on tarkka näkemys todellisuudesta? The Florida Project on päättänyt tarkastella Disney Worldin varjossa olevien motellien köyhien asukkaiden elämää kuusivuotiaan Mooneen (Brooklynn Prince) silmien kautta. Huvipuiston turisteilta kerjääminen portin pielessä muuttuu melkein yhtä maagiseksi seikkailuksi kuin Disney haluaisi vieraiden kokevan maailmassaan.
Mielenkiintoiseksi tanssiksi kerronta muuttuu, kun siihen yhdistää jokaisen katsojan oman viitekehyksen. Meillä on omat käsityksemme siitä, mitä on hyvä ja kunnollinen elämä. Siihen ei kuulu äidin työ prostituoituna eikä pedofiilit leikkikentän laidalla.
Syy, miksi tarkastelemme tätä maailmaa lapsen silmin, on sama, miksi elokuvan hahmot eivät tunnu sekuntiakaan häpeävän omaa asemaansa yhteiskunnassa. He pitävät päänsä pystyssä ja kaivavat itselleen nurkkauksen maailmassa, jonka kiviseinät ovat tehneet sen mahdottomaksi. Ohjaaja Sean Bakerin ote on todentuntuinen – hän ei halua romantisoida kohteitaan eikä liiemmin sääliäkään heitä.
Miksi? Ratkaisu on vähintäänkin mielenkiintoinen. Katsoja ei tiedä kenen puolelle asettua. Viattoman lapsen puolelle, joka ei tiedä paremmasta, vai yhteiskunnan sosiaalisten rakenteiden puolelle, joiden sääntöjen mukaan nämä ihmiset tulisi pelastaa itseltään esimerkiksi sosiaalitoimen avulla?
Vastaus kysymykseen löytynee kysymyllä kysymyksen; kumpi vaihtoehdoista on totuudenmukaisempi kuva maailmasta? Houkutus olisi holhota elokuvan hahmoja ja todeta erityisesti elokuvan päähenkilön, nuoren Mooneen tulevaisuuden näyttävän erittäin synkältä, vaikka se vielä valoisalta leikkikentältä vaikuttaakin.
Samaan aikaan on täysin yhtä mahdollista todeta, että ne ihmiset, joilla on totuudenmukaisin kuva todellisuudesta, kärsivät kaikkein eniten. He ovat ihmisiä, jotka tietävät, että toista ihmistä ei pysty pelastamaan. Elämään ei saa merkitystä, vaikka kuinka tekisi työtä sen eteen. Vastoinkäymiset, suru, tuska ja kuolema ovat kaikkien elämässä aivan yhtä rajuja, olit hyvä- tai huono-osainen.
On jotenkin järkyttävän tekopyhää palvoa pelastajana sitä samaa konsumerismin virtaa, joka on tehnyt näistä ihmiskohtaloista niin huono-osaisia. Luulemme, että hyvin koulutetut, työssäkäyvät, veroja maksavat ihmiset ovat jotenkin arvokkaampia, kuin ne, joiden selkänahasta on revitty heidän näennäinen hyvinvointinsa. Ei ole mikään sattuma, että elokuva sijoittuu Disney Worldin varjoon. Vain muutama sata metriä toisistaan elää yhteiskunnan ääripäät – joku saattaisi ajatella, että toisella ei ole mitään tekemistä toisen kanssa, mutta tarkkanäköisimmät huomaavat kausaalisuhteen olemassaolon. Ja se on synkkä totuus se.
The Florida Projectista tulee humaanein taidetos siinä kohtaa, kun se tulkitsee vavisuttavin värein prgamaattisen optimismin vaikutusta vaikeiden valintojen maailmassa. Jos päätämme nähdä vaikeudet samoilla väreillä kuin Moonee, voi siitä tulla aivan yhtä arvokasta, kuin mistä tahansa muusta elämästä.
Tätä edustaa myös Willem Dafoen häikäisevästi tulkitsema motellin hoitaja, joka ei puutu, saarnaa tai moralisoi motellin asukkaita. Hän yksinkertaisesti pitää heistä huolta. Ja Dafoen hillitty ja vähäeleisen lämmin roolisuoritus viestii hyvyydestä voimakkaimmin, mitä olen nähnyt vähään aikaan elokuvissa. Elokuvan tähdeksi nousee kuitenkin peräänantamattomalla karismalla vaikuttava Brooklynn Prince.
On jotenkin uhanalaisen harvinaista törmätä tälläiseen indie-elokuvan helmeen, joka osaa käyttää uniikkia tyyliään muodostaakseen intohimoisen tutkielman humaaneista arvoista maailmassa, jossa niitä ei odottaisi löytävänsä.
