Pieni koko, suuri sydän. Näin voisi kuvailla edesmennyttä ranskalaista laulajatarta, josta muodostui legenda niin vastustamattoman kauniin äänensä, kuin sinnikkään luonteensakin ansiosta. ”Pariisin varpunen” eli Edith Piaf oli rakastettu ja palvottu laulajatar, jonka traagiseen elämään ei aurinko paljon paistellut. Kurjasta lapsuudesta, huonoista olosuhteista ja vakavista sairauksistakin selvinnyt Piaf ei antanut vastoinkäymisille periksi, vaan jatkoi sinnikkäästi unelmansa seuraamista. Pienikokoisen laulajattaren menestys on yksi tunnetuimpia ”ryysyistä rikkauksiin” – kertomuksista. Kuten arvata saattaa, elämä suurtähtenä ei ole helppoa. Huumeet ja alkoholi ovat houkuttelevia kiellettyjä hedelmiä, joista erossa pysyminen voi olla hankalaa. Jatkuva suosio ja julkisuus voi kilahtaa yllättäen nuppiin ja seuraukset voivat olla kohtalokkaat.
Ranskalainen ohjaaja Olivier Dahan halusi luoda harkitun ja syväluotaavan kuvauksen Piafin karikkoisesta ja tragediahakuisesta elämästä. Pääosarooliin hankittu Marion Cotillard oli valmis suureen haasteeseen, joka vaati kovaluontoisen tähtösen jokaisen eleen tarkkaa tuntemusta. Dahan kirjoitti käsikirjoituksen yhdessä Isabelle Sobelmanin kanssa ja yhdessä he loivat varsin vakuuttavan kuvaelman. Mitään tyypillisen helposti omaksuttavaa elämänkertaa ei Dahan halunnut luoda. Epäkronologisessa kerronnassa Piafin menneisyyden ja lapsuuden kurjat ajat käsitellään laulajattaren haikeina muistoina. Elämän dramaattiset käännekohdat ovat odotetusti korostettuja ja ne jakavat tarinan myös selkeisiin osiin. Aikatasoilla hyppiminen vaatii herkeämätöntä tarkkuutta varsinkin ohjaajalta, mutta myös katsojalta. Onneksi Dahanin teos ei ole liian vaikeaselkoinen vaan kärryillä pysyminen on nautittavan helppoa.
Kieltämättä kyllä Piafin elämä oli traaginen. Tämä korostuu myös Dahanin haikean surullisessa kertomuksessa. Kun tarina kulkee vastoinkäymisestä seuraavaan ja tunnelinkin pää näyttää sysimustalta, alkaa myös katsojan mieliala masentua. Pienimuotoisten sivuhahmojen upea eläytyminen tapahtumiin saa Dahanin ahkerasti hakeman realistisuuden kiitettävästi pintaan. Ohjaaja on halunnut esittää tapahtumat sellaisinaan kuin ne oikeasti olivat, turha tarinanmuokkaus iloisempaan suuntaan on unohdettu täysin. Jatkuva nyyhkytys ei miellytä kaikkia ja välillä jopa räikeästi läpipaistava sentimentaalisuus ja traagisuuden ylikorostus alkaa maistua puulta. Tuntuu Piafin elämästä ei muuta haluttaisi kertoa kuin katkerat lapsuudenmuistot. Varsinainen tähdenelämä saa vain pienen katsauksen, jossa menestysajat kiitävät yhtä nopeasti ohi kuin kauniisti puleerattu Ferrari. Vastapainoksi traagisuudelle, Dahan lisäsi elokuvaansa taustalla kauniisti kajahtavat Piafin laulut. Tunnetuimmat kipaleet luovat vaikuttavan nostalgisen tunteen elokuvalle ja ne saavat myös traagisuuden tuntumaan pirteydeltä.
Suorituksestaan Parhaan naisnäyttelijän Oscar-palkinnolla vuonna 2008 palkittu Marion Cotillard tulkitsee upeasti eläytyen Pariisin Varpusen eleitä. Suurtähden temperamenttisuus ja taitelijan luonne korostuvat Cotillardin upeasti murtamassa ranskassa ja vahvassa tulkinnassa. Äkilliset raivokohtaukset ja ylimielinen asenne ovat stereotyyppiset elementit celebrity-tähtöselle ja sen myös Cotillard tuo selvästi esille näyttelyllään. Kun elämänilot katoavat kuin Harri Olli haastattelusta, tuo Cotillard hämmästyttävän todenmukaisesti esille hahmonsa surun ja katkeruuden. Hienosta suorituksestaan myös Baftoja, Golden Globeja ja Césareita kahminut Cotillard nousi nopeasti Ranskan suurnäyttelijäksi ja hänestä tullaan varmasti kuulemaan vielä lisää. Myös sivuosassa – Piafin sisarpuolen roolissa – esiintynyt Sylvie Testaud tekee varsin vakuuttavan roolisuorituksen alkoholisoituneena, mutta silti niin ihastuttavana kumppanina. Myös Monte Criston Kreivistä tutuksi tullut Gérard Depardieu on vahvassa osassa Piafin ensimmäisenä managerina, joka löysi lahjakkaan timanttinsa kadun varrelta hoilaamasta ja hioi hänestä pian supersuositun tähden.
Kokonaisuutena Pariisin Varpunen on tipan linssiin tuova elämänkerta suuresta tähdestä, jonka elämä tuntui kiertävän kaiken onnellisuuden. Dahanin aikatasoilla hyppivä kerronta ja Cotillardin erinomainen roolisuoritus tekevät elokuvasta upean katseluelämyksen, joka painottaa vähän liian paljon Piafin lapsuutta ja täten varsinainen luksuselämä tuntuu ohikiitävältä ilolta. Jopa pienimuotoinen romanssin kipinä ja sammuminen todistaa, että joidenkin risukasaan ei aurinko paista sitten ollenkaan.
