Jotenkin elokuvan nimi kertoo, mitä on tulossa. Lätylle liitetyssä haastatteluosuudessa Woody Allen näyttää tapansa mukaan kärsivältä. Samalla hän kertoo, että on huisin kiva, kun ei enää tarvitse selitellä ihmisille, kuka hän on tai hakea yleisöä, joka ymmärtäisi hänen huumoriaan. Eipä tarvitse, juu, kun popula hakeutuu Allenin luo kuten vuori sen yhden tyypin. Tai jotain. Keksejä ja konnia kärsii juuri tästä välinpitämättömyydestä. Tehottomuudesta. Vetelyydestä. Jos mies uskoo, että pelkästään hänen näkemisensä saa väen rullaamaan pitkin lattioita tikahtumispisteessä, niin eipä siinä sitten enää ole paljoa tehtävissä. Keksejä ja konnia ei silti ole totaalisen huono elokuva. Näyttelijät ovat alansa huippuja, muutamassa kohtauksessa on hauskahkoja ideoita ja Allen itse esittää yhtä keskeistä roolia, kuten hänen tulisi tehdä aina omissa elokuvissaan. Jos Woody nimittäin päättää jättäytyä vain kameran taakse, joku epäwoody palkataan siihen yhteen tiettyyn rooliin ja sitten sitä katsoo niinku että tossa on jotain outoo.
Elokuvan päähenkilö on tällä kertaa Ray (Allen, kukapa muu?), pikkurikollinen, joka palloteltuaan pätkätyöstä toiseen päättääkin äkkiä ryöstää pankin. Rayn vaimo (Ullman) ei tietenkään innostu ajatuksesta, mutta eipä aikaakaan, kun hänetkin on sotkettu konnien hankkeeseen. Kun massia vihdoin on taskussa, melko lailla törppö rosvokopla kokee millaista todellisuudessa on rikkaan elämä.
Että semmoista. Elokuvan alkuperäisnimeä epämääräisesti muovaillen voisi sanoa, että kyseessä on pieni, melko ajaton ja väkinäinen huijarikomedia. Eli lattea tapaus.
