Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun Godzilla viimeksi runteli Japania, ja maassa on kaikki hyvin. Mitä nyt pieni taifuuni ravistelee rannikkoa ja heittää ihmisten ulottuville jättimäisen munan. Pahan Korporaation edustajaheppu laskee munan vastaavan puoltatoistamiljoonaa kananmunaa ja maksaa siitä (kenelle? Jää epäselväksi) markkinoiden mukaisen hinnan. Muna roudataan pahisten laboratorioon missä yleisö saa sitä maksua vastaan toljotella ja odottaa kuoriutumista. Reissussa rähjääntyvät myös pari neuvokasta toimittajaa ja peukalonmittaiset keijukaksoset. Pian maakin alkaa yllättäen järisemään…
Mothra vs. Godzilla on neljäs osa Toho-studion hirviömäisen lempilapsen kunniakkaaseen saagaan. Sitä edeltänyt, kahdeksan vuoden godzillattoman ajanjakson jälkeen kankaille vuonna 1962 hyökännyt King Kong VS. Godzilla hylkäsi alkuperäisen Gojiran synkät sävyt, misantropialla maustetun ydinaseiden ruodinnan ja painostavan tunnelman tarjoillen täyslaidallisen kunnon ääliöintiä, eli toinen toistaan typerämpiä slapstick-vitsejä ja todellista aivot narikkaan -hirviöhupia. Tyylillisesti Mothra vs. Godzilla on lähempänä viimeisimmän edeltäjänsä järjetöntä kohellusta ja kepeää yleisilmettä kuin originaalin lohdutonta tieteisvisiota, mutta kokonaisuutena tässä on kyseessä selkeästi ehjempi ja toimivampi filkka kuin mitä King Kong-kohtaaminen oli, ja jonkinlaista vakavoitumistakin on haisteltavissa. Godzillaa ja varsinkin hirviöiden kohtaamista saadaan tälläkin kertaa odottaa aivan luvattoman kauan, mutta ihmishahmot joiden seurassa leffan ensimmäinen osa vietetään eivät ärsytä yhtään niin paljon kuin viimeksi. Slapstick-huumori on jätetty onneksi kokonaan pois, näyttelijät eivät irvistele yhtä jäätävästi ja hirviöintiä edeltävät tapahtumatkin ovat edes jossain määrin mielenkiintoisia.
Ja kun kunnon meiningit lopulta alkavat, on se todella odotuksen arvoista. Godzilla on voimainsa tunnossa. Maankuoren läpi pyrstö edellä geimeihin ilmestyvä kurttunaama on niin äkäinen kuin vain jo kolmesti kuopattu jättimonsteri voi olla, ja antaa tyytymättömyytensä näkyä ja kuulua. Tuottajat päättivät edellisen leffan jälkeen palauttaa hahmoon ilkeyttä ja perkeleellisyyttä, ja se näkyy. Häntä heiluu, radioaktiivinen tulisuihku sulattaa panssarivaunut ja berserkkinä riehuva lisko repii kirkotkin maan tasalle. Nimenomaan tämän leffan hirviödesign on myös monen fanin suosikki. Godzilla on timmimmässä kunnossa, se ei näytä naamasta yhtä dinosaurusmaiselta kuin viimeksi, pyrstöä on pidennetty ja ennen kaikkea silmiin on saatu todellista tyytymättömyyttä ja kärttyistä fiilistä heijastava katse. Jo sarjan seuraavassa elokuvassa Godzilla suitsittiin sankarin ja ihmiskunnan suojelijan rooliin, mutta vielä tässä pätkässä körmyniskojen kuningas räyhää todellakin pahoilla teillä. Bravo bravo!
Vanhan rumiluksen kimppuun tässä filmissä käyvä Mothra sen sijaan jakaa mielipiteitä. Joidenkin näkökantojen mukaan jättimäinen koiperhonen ei ole kovin uskottava vastustaja kaikkien aikojen brutaaleimmalle, tylyä voimaa puhtaimmillaan edustavalle jättimonsterille, joka vain ärsyyntyy ohjuksista, popsii komppaniallisen erikoisjoukkojen sotilaita aamupalaksi, talloo suurkaupungit jalkoihinsa itseään viihdyttääkseen, murskaa metron matkustajineen leukojensa väliin ja pyyhkäisee pilvenpiirtäjät perustuksiltaan pyrstönheilautuksella. Tavallaan totta, mutta ehkä uskottavuus ei muutenkaan ole kaiju-filmien vahvimpia puolia? Mothra on todella siististi toteutettu, arvokas ja tyylikäs hirviö, jolla on vieläpä perus radioaktiivisuuslöpinän lisäksi varsin kiehtova ja mystinen taustatarina. Elikon oma nimikkofilmi menee katselulistalle, ja ehdottomasti tästä pätkästä perhoselle puhtaat pisteet.
Godzillan hoviohjaaja Ishiro Honda oli selkeästi osaava ammattilainen jolla oli ymmärrystä draamasta, tarinankerronnasta ja ennen kaikkea kuvallisen ilmaisun erilaisista nyansseista. Kaikki näkemäni Hondan kolme Godzilla-filmiä ovat olleet keskenään kovin erityylisiä ja sisällöltäänkin vaihtelevia, mutta jokaisessa on selkeä perusidea ja perusteltu runko (King Kong -osassa itseironisen komediallinen lähestymistapa on toki hienoinen tolppalaukaus, mutta aihepiirin, aikakauden ja budjetin huomioiden nimenomaan perusteltu silti) jonka varaan filmien toiminta on rakennettu. Mothrassa homma toimii hyvin ja huolimatta paikoittaisesta kaoottisuudesta, laulavista kaksoskeijuista ja absurdeista yksityiskohdista muodostuu leffasta kuitenkin varsin hallittu ja toimiva kokonaisuus. Erittäin positiivinen kokemus, suosittelen äkilliseen monsterifiilikseen, myöhäisillan kauhuklubiin tai Halloweenin leffamaratonin mausteeksi ehdottomasti.
PS. Mainittakoon, että arvostelu on kirjoitettu ns. jenkkileikkauksen pohjalta. Tällä kertaa tuo suotakoon, koska useimmista aikakauden godzilloista poiketen, tämän leffan amerikkalaistettuun versioon ei lisätty Raymond Burria, dialogia ei kirjoitettu uusiksi eikä poliittisia tai yhteiskunnallisia vireitä laimennettu (sikäli kuin niitä mukana alunperinkään on). Japaninkieliseen versioon nähden erotuksena on vain yksi lisätty, ja itse asiassa varsin tyylikäs, Godzilla-kohtaus ja tietysti englanninkielinen dubbaus, joka on itse asiassa yllättävänkin laadukas.
