Heh, minua on aina naurattanut ihmisten väite, jonka mukaan Jean-Luc Godardin elokuvat ovat liian taiteellisia ihmisten ymmärrettäväksi. Niissä ei ole lineaarista juonikuviota, ei perinteistä aikajärjestystä, ja kaikenlisäksi kohtauksia säestää omituinen musiikki, kiihkeä kuvaustekniikka ja kokeellinen kertojaääni. Tottahan se on, ettei Godard takerru liikaa tavanomaisuuksiin, vaihteluhan tunnetusti virkistää, mutta silti hänen elokuviensa sanoma on selvästi eroitettavissa. Se vain vaatii vähän tavallista enemmän tarkkuutta ja mielenkiintoa katsojalta.
Godardin Hullu Pierrot on vahva esimerkki epälineaarisesta kerronnasta. Elokuva seuraa sivistynyttä ja kirjariippuvaista Ferdinandia (Jean-Paul Belmondo) ja nuorta, hemaisevan kaunista lastenhoitajaa Mariannea (Anna Karina). Yhdessä he vaeltavat ympäri Ranskaa vailla määränpäätä, sekaantuvat mystisiin asekauppoihin ja tutkivat toisiaan orastava uteliaisuus silmissään. Kumpikin pitää jotain salaista sisällään, jotain selvittämätöntä ja arkaa. Loppumattomalta tuntuva reissaus saa heidän keskinäisen romanssin leiskumaan ja hehkumaan kuin hiillostulet nuotiossa.
Godard pistää katsojan tiukille elokuvallaan. Se ei tarjoa helppoa sanomaa, eikä sen tarjonta ole pelkistettyä. Hullu Pierrot tuntuu runolliselta kertomukselta elämästä, sen kaksijakoisuudesta ja turhamaisuudesta. Ferdinand pitää elämää ohikiitävänä huvina, jota voi puraista muttei niellä. Hänen mielestään kaikessa piilee sisäinen sanoma, jonka voi aistia muttei ymmärtää. Hänen ideologiansa särmittyy, kun vastakohtainen Marianne ilmestyy kuvioihin. Mariannen mielestä elämä on ainutlaatuinen juuri sen häilyväisyyden takia, eikä sitä sovi heittää hukkaan. “Minua eivät kiinnosta kirjat, minä haluan elää! Minä en halua tietää, minä haluan tuntea!” tokaisee Marianne ja osuu terävästi Godardin sanoman ytimeen.
Kahden erilaisen ihmisen rakastuminen ei tosiaan ole uusi juttu. Se, sen sijaan, miten Godard kuvaa kahden yksilön kontrastien katoavaisuutta on ainutlaatuista. Eikä Godard tyydy pelkkään romanttiseen kerrontaan, vaan lisää elokuvaansa tolkuttoman paljon piiloparodisointia ja satiiria 50-luvun amerikkalaisista elokuvista. Ferdinandin ja Mariannen matka on absurdi kokonaisuus, jossa kohtausten välillä ei ole selvää yhteneväisyyttä. Tällä Godard todistaa, että on mahdollista irrottautua kaikista raameista ja tavanomaisuuksista ja tehdä silti vahvasti otteessaan pitävä merkkiteos.
Tuo nerokas ohjaajapirunen pistää näyttelijänsäkin koville. Jean-Paul Belmondo ja Anna Karina joutuvat lukuisiin tyylivaihteleviin kohtauksiin, jossa eleet improvisoidaan. On laulua, tulkintaa, näyttelijän näyttelemistä ja houreilua. Belmondo on maskuliininen ja täsmällinen. Anna Karina hemaisevan kaunis ja puoleensavetävä. Godardin vakiokuvaajan Raoul Coutartin Techniscope-kuvaus tuo esille karkkimaisen kauniin ja väririkkaan maiseman, jossa silmää lepää vaikka ikuisuuden ja vielä tovin kauemminkin.
Kokonaisuutena Hullu Pierrot on hämäävä, katkera ja lumoava kokonaisuus, joka pitää katsojan vahvassa, absurdissa otteessaan ja tarjoaa paljon piilotettua sanomaa upeassa ja täydellisessä paketissa. Lopetus on tyly, makaaberi ja naulitseva – hulluus on todellakin suhteellista. Katso tarkkaavaisesti, äläkä tallaa vaikkei se ensimmäisellä katselukerralla aukeaisikaan.
