Osaava satusetä Terry Gilliam on ohjannut viime aikoina aika harvakseltaan, joten tämän entisen Monty Python -miehen teoksia ovat aina odotettuja tapauksia. Sen vuoksi Tideland on näiden suurten odotusten jälkeen ehkä pieni pettymys, vaikka aika messevä leffa onkin kyseessä.
Ydinperhe asustelee epämääräisellä seudulla pienessä kämpässä. Isä on entinen rokkari, nykyään täyspäiväinen narkkari, ja äiti suklaata mussuttava hirviö. Tytär Jeliza-Rose pitää perheen kasassa ja tekee isukin huumesatsit valmiiksi päänsisäistä matkaa varten. Eräänä yönä äiti kuolee kouristuksiinsa ja isä päättää pitää perinteiset viikinkihautajaiset. Ne jäävät kuitenkin pitämättä, kun jäljelle jäänyt kaksikko päättää lähteä tien päälle. Matkan määränpäänä on isän vanha lapsuudenkoti. Kun parivaljakko vihdoin asettuu asumaan ränsistyneeseen hökkeliin, niin isä lähtee perinteiselle huumetripille ja tytär tutustuu asunnon lähiympäristöön. Isän matka vaan kestää ja kestää, mutta Jeliza-Rosella ei ole yksinkään tylsää, mielikuvitus pelaa ja lähiympäristön pellot kätkevät sisälleen ihmeellisiä asioita.
Mitch Cullenin kirjaan perustuva aikuisten satu on hämmentävä elokuvaelämys. Tideland on hauska, surullinen ja jopa hieman pelottavakin. Yksityiskohdat tarjoavat rikasta elävöintiä. Gilliam osaa ohjata fantasiaa ja sen tämä osoittaa. Visuaalisuus on hienoa ja ehdottomasti elokuvan parhaimpia plussapuolia. Gilliam on niitä harvoja ohjaajia, jotka osaavat käyttää vinoja kuvia ja heiluvaa kameraa oikealla tavalla.
Vaikka ansioita löytyy, niin kriittinen katsoja löytää paljon narisemisen aihetta. Elokuvan alku tempaa suoraan mukaansa. Ensimmäiset 30 minuuttia ovat elokuvaa hienoimmillaan. Olin jo valmis sanomaan tätä täydelliseksi mestariteokseksi, mutta sitten homma tylseni aika merkittävästi. Kuvat ovat hienoja loppuun saakka, mutta ne olisivat tarvinneet välillä tuekseen suurempaa sanomaa tai merkitystä. Tiivistäminen on hieno taito, jota olisi voinut käyttää tätä filmiä tehdessä. Pienoisesta haukottelusta huolimatta leffan tuijottaa loppuun saakka ja hämmentävästä kokonaisuudesta jää positiiviset fiilikset.
Yksi kantavista voimista on vasta 11-vuotiaan Jodelle Ferlandin roolisuoritus Jeliza-Rosena, joka on riipaisevan tosissaan ja täydellä tunteella vedetty. Tuo pieni tyttö saa roolihahmoonsa juuri sellaista tunnetilaa, mitä Gilliam on varmaan hakenutkin. Aina hyvä Jeff Bridges on taas kerran mainio renttuna faijana ja Jennifer Tilly osaa käyttää ärsyttävyyttään taas kerran taitavasti hyväkseen rakentaen vihattavan karmivan äitihahmon.
Terry Gilliam ei ole päästänyt käsistään Tidelandin muodossa parasta teostaan, mutta ei tätä minään epäonnistumisenakaan voi pitää. Seuraavat katselukerrat voisivat avata silmiä enemmän ja paljastaa teoksen todellisen nerokkuuden. Vaikka niin ei kävisikään, niin Tideland on toimivaa fantasiaa kaikessa friikkeydessään ja kieroudessaan.
