No jopas. Romanttinen komedia remakena, ex-kyyhkyläisparilla Jude Law & Sienna Miller varustettuna. Kuulostaa pahalta, varsinkin kun Lawin nimikkohenkilö alkaa heti alussa puhua kameralle miehekkäitä analyyseja naisistaan ja elämästään High fidelityn mieleen tuovalla tavalla.
Mutta ei tulos olekaan niin paha, päinvastoin. Pahvinohuiden, vain leffarakkautta (paino sanalla Leffa) kaipaavien tallaajien määrä ja nyyhkyhetket on minimoitu ja vaikka häntäheikin matka sängystä sänkyyn, pesältä pesälle huipentuukin opettavaiseen loppuun, niin Pelimies-Alfien tarinaa seuraa ihan mielellään. Se jääköön salaisuudeksi nähdäänkö odotettua “kunnaria” kaiken juoksentelun jälkeen.
Huonojakin puolia löytyy. Pari hassusti puhuvaa pakkohuumorimiekkosta menettelevät, mutta tupakansavuisia coolisteluita on kyllä sen verran, että Philip Morris kollegoineenkin on tyytyväinen. Myös se on tylsää, että jätkän matka kiertää kaikki peruskohteet vanhemmasta leidistä, kaverin naiseen ja kolmenkimppaan ja vasta vaikeuksien kasaantuessa järki alkaa hiipiä kuvioihin. Toisaalta, ehkä se hipsintä on sitä kliseisyyttä, joka on kliseisyyttä vain siksi, että tosielämän varttumistarinatkin ovat sitä pullollaan.
Kun huolettomuus kääntyy huoliksi, pelimiehen pelikään ei pelitä, ja silti pahin on vasta edessä elämänmutkien jyrketessä. Jätkä kaipaisi kartanlukijaa vierelleen, mutta hoilaa silti Rin Tin Tin –laulun teeman mukaista tunnuslaulua (”hölmöksi tunsin minä itsenikin / vaikka kaikesta halusin puhua sulle, mä vain häntääni heilutin”). Rollarimiehen ja kumppaneiden taustamusat sopivat siihen elämänsuuntaa etsivään tunnelmaan kuin enpäsanomikä enpäsanomihin.
Näyttelijäosasto ei räjäytä, muttei petäkään. Paitsi tietenkin toisiaan. Jude Law hyppää Michael Cainen 40 vuoden takaisiin Alfie-housuihin sillä innolla, että päätyy monen naisen housuihin ja monen naisen sydämen särkijäksi. Niin Sienna, Marisa Tomei, Ally McBealin sihteeriblondiksi jämähtänyt Jane Krakowski kuin Susan Sarandonkin päätyvät listalle. Eivätkä Law tai hänen hahmonsa ole ollenkaan huonoja, vaikka suomalaismiehen kai kuuluisi moisella tahdilla naisia kaatavaa Alfieta dissatakin koko sydämensä kyllyydestä?
Olen ajatellut –juhlaillalliskohtaus kaikessa elämänkarheudessaan on mainion kipeä / kipeän mainio, samoin se Siennan ja Juden kolauksia kokeva matka siihen pisteeseen. Ja siitä alkaa kuulu alamäki, jossa huijariakin huijataan. Ja hei, silloin jätkä tajuaa, että ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa. Ja että naisillakin on tunteet. Pitäisikö siitä nyt sitten jonkin sortin elämäntyöpalkinto antaa? Leffalle voi huoletta antaa muutamat kehut kliseeviidakon ja ei niin selvien itsestäänselvyyksien sekoittamisesta jopa koukuttavaksi suhdehömpäksi.
