Hellraiser: Hellworld uppotuu pelifriikkien maailmaan. Sopivasti selviytymällä interaktiivisesta pelistä, saa vippilipun ultimate-bileisiin. Neljän joukko kisaa itselleen tiketit, mutta taustalla kalvaa muisto pari vuotta sitteen menetetystä kaverista joka meni turhankin syvälle pelitouhuissa. Teinimäisesti poppoo kuitenkin hekottelee uudessa maasturissa kohti bileitä ajaessa. Ei hätää, ei hätää – vuosisadan kekkerit odottavat. Kuka enää uskoo Pinheadiin tai teinien silpomisiin pimeässä kartanossa.
Hellraiserit ovat käsittääkseni jossain asemassa kauhufriikkien keskuudessa. Mutta vain heidän. Elokuvalla, johon on kerätty leffamaailman pinnalle pyristeleviä teinejä ja laskusuunnassa olevia c-tähtiä näyttelijöiksi, ei ole paljoa annettavaa. Ohjaaja Rick Bota on aiemmin ollut tekemisissä lähinnä töllösarjojen kanssa, ellei Barb Wireä ja Glimmer Maniä lueta elokuviksi. Ukkelin Tales from The Crypt oli samaa sarjaa, ellei parempikin tuotos, kuin Hellraiser:Hellworld. Ilmeisesti tahto ja suuntautuminen tähän genreen on elämän tehtävä, mutta minkäs teet kun kivijalasta puuttuu betoni.
Harmittaa leffan puolesta, ettei se ole niin huono että se olisi hyvä. Olisi paljon hyväksyttävämpää jos kieli olisi otettu poskesta pois, ja löysätty hieman remmiä. Nyt koomisuus on tahatonta ja aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Tosin silpomiset on tehostettu ok, mutta jos veri ja ihmispalat on leffan ainoa arvo, niin Renny Harlinkin olisi ohjaajien ykköskategoriassa kun puhutaan räjäyttelystä säleiksi.
Hellraisereita vaan pukkaa markkinoille, mutta tyhmä ei ole se joka niitä tekee vaan se joka niitä ostaa. Auts!
Tapaus on k-18 –merkitty joten siitä voi päätellä jotain: suurin katsojaryhmä on todennäköisesti 14-16 –vuotiaat. Ainoa aika ja paikka milloin tätä voisi suositella, on seuraava Halloween yö, kauhuleffamarathon ja sen viimeisiä leffoja, jolloin pää on jo niin pehmeä että kaikki menee. Extroja lätyllä ei ole laisinkaan.
