Saara Cantellin täysipitkä debyytti, suomalaisella asteikolla piristävän värikäs lastenelokuva Unna ja Nuuk oli erittäin hieno tulokas suomalaisen lastenelokuvan saralla. Kohtaamisia ei ole nosteikas teos vain draamagenrensä sisällä vaan ylipäänsä yksi viime vuosien piristävimmistä suomalaisista elokuvista joka ei jää Härön, Salmenperän ja kumppaneiden varjoon vaan tempaisee kerralla koko päivänvarjon kumoon.
Kohtaamisia pyyhkii seitsemän päähenkilön elämien risteytymien yli episodimaisesti ja mukavan rauhallisesti. Heti alkukohtaus vangitsee katsojan täysin. Näemme tuiki tavallisen huoneiston jossa vanha rouva (Anneli Sauli) juttelee kahvin ääressä selkeästi ongelmaisen tyttärentyttärensä (Jenni Banerjee) kanssa tämän syrjäytyneen poikaystävän sählätessä taustalla. Keskustelu paitsi asettelee elokuvan teemat raameihinsa – miehet ovat näissä kohtaamisissa taustalla – , myös esittelee naisnäyttelijöiden rautaista tulkitsemisotetta ja tarinan kauniisti yksillä otoilla etenevää tyyliä. Kohtauksen kahvituokio räjähtää odotetusti käsiin ja henkilöiden elämä lähtee keriytymään auki. Pianonpimputuksen säestämänä siirrytään seuraavaan risteykseen, jossa lankakerästä löytyy anoreksinen teinityttö (Rosa Salomaa) ja hänen äitinsä (Johanna af Schultén). Tämän langan sakset on jälleen taustalla sekoileva mies: aina ylitöissä ja tiellä tietämättömillä seikkaileva aviopuoliso, jota tytär kuitenkin rakastaa ehdoitta. Hänen saapuessaan myöhässä päivälliselle nähdään jälleen räjähdys ja romahdus. Tästä langat lähtevät sekoittumaan ja kaikki tiet johtavat lopulta samaan risteykseen mutkien kautta. Elokuvan rakenne on loppujen lopuksi näennäisestä satunnaisuudesta huolimatta täysin suoraviivainen ja kuten elämästäkin, löytyy kaaoksesta järjestys vaikka kaikki onkin ohi ennen kuin huomaatkaan, kuten Saulin hahmo toteaa.
Elokuva on vahva ja toimiva, koska se ei yritä liikaa, mutta tekee kaiken silti tarpeeksi vaikeasti ja silti niin helposti. Kameratyöskentely on järjettömän taitavaa ja muistuttaa välittömästi von Trierin vahvimmista töistä (Breaking the Waves, Dancer in the Dark) joiden päähenkilöt ovat hauskana sivuhuomautuksena naisia myöskin. Itse elokuva ei ole niinkään vaikea, useasta kohtauksesta löytyy ns. suureen yleisöön uppoavaa huumoria ja hitaasta etenemistahdista huolimatta ei elokuva pysähdy paikalleen hetkeksikään. Tämä ei ole yleisönkosiskelua vaan malliesimerkki siitä miten virheettömän elokuvan ollessa kyseessä voi eri lähtökohdista elokuvia katsova yleisö kohdata henkisellä tasolla valkokankaalla ja nauttia samoista taidokkaista kohtauksista kukin omalla tavallaan.
Piristävästi elokuvassa ei muutamaa sivuhahmoa lukuunottamatta kummemmin kierrätetä nk. “suomalaisen elokuvan vakionaamoja” vaan tuoreille näyttelijöille on annettu mahdollisuus ja myös tilaa tulkita hahmonsa heille kullekin sopivalla tyylillä. Anneli Sauli näyttelee charmantisti suuren maailmantähden malliin kuin salonkidraamassa konsanaan, ja Rosa Salomaan änkyttävä teinitytön hahmo taas voisi olla suoraan Karukosken nuorisoleffasta. Tässä ei ole kuitenkaan mitään ristiriitaista. Kuten naisten elämät, tarinassa toisiaan koskettavat myös näyttelijöiden maailmat, ja kemioiden kohdatessa päästään lähes kaikissa kohtauksissa todella maagisiin tunnelmiin. Tarinan ruuhkaisimpana risteyksenä toimii sairaalamiljöö, jossa sulautetaan tarinat yhteen ja myös potkiskellaan genreaitoja kumoon, kun elokuvaa kevennetään rasistisen vanhuksen surullisella tavalla humorististen raivonpurkausten myötä. “Rättipää” eli ulkomaalainen sairaanhoitaja (mielettömän hienosti roolinsa vetävä Ma-ryan Guule) suhtautuu tähän tyynesti, ja rakkauden voittaessa vaikeudet siirrytään taas uusiin risteyksiin.
Elokuvan kantavina teemoina toimivat naiseus modernissa yhteiskunnassa, perhe-elämä 2000-luvulla ja pienten ihmisten suuret ongelmat. Sivulla kuljetetaan myös muutamaa ajankohtaiskysymystä, joiden kritisoimiseen ei tosin luonnollisesti kummemmin paneuduta 90 minuutin tarinassa. Mitään ei silti jätetä roikkumaan ilmaan vaan kaikella on tarkoituksensa ja paikkansa, kuten kaukaa tarkasteltuna maailmankaikkeudessakin. Loppumontaasi summaa elämän järjettömyyden ja pienten hetkien tärkeyden täydellisesti.
Salista poistuessa olo on taas hivenen verran täydempi, kiitos Cantellin kauniiden pyyhkäisyjen, jotka vahvistavat uskoa tasapainoisten ja inhimillisten ihmisten sisältä löytyvään käsittämättömään kauneuteen kaiken järjettömyydenkin keskellä. Harmonia on hetkissä.
