Ja fantasiaa tulee taas niin että pikselit ryskyvät. Narnian tarinoiden toinen osa heittää seikkailuun jälleen sen saman sisarusnelikon, joka ensimmäisessäkin osassa opetteli tiimipeliä. Nelikon näyttelijät ovat samat, vaikka tuskin sitä jokainen enää näin pitkän ajan jälkeen muistaa. Pitkä aika elokuvien välillä kielii siitä, että tekijät ovat yrittäneet hioa visuaalista ilmettä ja äänimaisemaa viimeisen päälle. Siltä leffa myös näyttää ja kuuluu.
Prinssi Kaspian ei, kuten olettaa ehkä saattaisi, kuitenkaan jää kaiken tehostetaian varjoon. C.S. Lewisin alkuperäistarinaa ei ole siis totaalisesti tuhottu. Jos unohdetaan, että elokuvan nuoret näyttelijät ovat juuri nuoruuttaan miten kukin jollain tavoin kömpelöitä ja että jostain löytyy aina kohtaus, josta pilkistää ainakin hitusen veran tekninen huolittelemattomuus, Prinssi Kaspian on mahtavan hieno fantasiaseikkailu. Ensimmäisen osan seikkailijanelikko palaa Narniaan kesken arkipäivän, vain huomatakseen aikaa siellä kuluneen satoja vuosia heidän edellisestä visiitistään. Missä oli ennen loistoa, on nyt vain raunioita. Vanhat tutut ovat poissa ja uusi hallinto läpimätä. Tulevaisuus saattaisi olla parempi, jos nuori ja salskea prinssi Kaspian (Barnes) pääsisi valtaan. Mutta hänellä on murhamiesten joukko kannoillaan.
Narnian tarinoiden toisen osan kohdeyleisöä eivät ole ihan pienet lapset, sillä elokuvassa käydään laajamittaista sotaa. Nuolet lentelevät, miekat kalahtelevat ja ilkeät vallananastajat punovat juoniaan. Prinssi Kaspian on kuin johonkin ensimmäisten Harry Potter -leffojen ja Taru sormusten herrasta -trilogian välimaastoon sijoittuva kappale. Kovin varttuneeseen makuun siitä tuskin on, sillä kaikkien päähenkilöiden ollessa lapsia tai nuoria, ja Aslan-leijonankin (Neeson) vain piipahtaessa kuvassa, saattaa vanhemmilla olla vaikeuksia löytää samaistumiskohdetta elokuvasta. Silti elokuva on toiminnallisuudessaan viihdyttävä ja rytmillisesti sellainen, ettei sen ääreen helposti nukahdakaan.
