Ohjaaja M. Night Shyamalanilla on hankala nimi. Lisäksi hän on todellinen elokuvanero. Harva ohjaaja saa näin minimalistisilla puitteilla aikaan moisen jännityksen verkon. Näkökulmaakin perinteiseen “UFO:t tulevat”-teemaan on saatu mahtavasti uskonsa menettäneen papin (Mel Gibson) ja pienten lasten näkökulmien myötä.
Harva elokuva pystyy liikkumaan omassa jännittävässä ulottuvuudessaan näin valtavalla intensiteetillä. Signs pystyy, kuten myös ohjaajamestarin aiemmat teokset. Loistavan lisän elokuvaan tuo myös komediallisuus: perheen lasten suhtautuminen ulkopuoliseen uhkaan on valloittavaa, ja lopulta leviää jopa aikuisiinkin. Elokuvateatterissakin kuului filmin pyöriessä naurunpurskahduksia näissä vitsikohdissa äänekkäämmin kuin jonkun b-luokan komedian kohdalla. Puhumattakaan siitä tunnelmasta ja kiljunnasta, kun pimeässä kellarissa muukalaisen käsi tarttuu pikku poikaan kiinni. Eipä yksikään kohdalle osunut kauhupätkä ole vastaavaan kyennyt, tosin Hohto valkokankaalla taitaisi pistää paremmaksi. Joka tapauksessa leffa sai yleisön elämään mukanaan.
Varmasti suuri osa Signsin viehätysvoimasta on havaittavissa vain elokuvateatterin penkeiltä, mutta olen leffan nähnyt myös DVD:ltä, ja tarpeeksi vakuuttavalta meno näytti myös pienemmästä ruudusta. Hyväksi puoleksi Signsille on mainittava myös sen uskallus olla selittelemättä liikoja (tyhmälle jenkkiyleisölle), vaan se uskaltaa liikkua vapaasti Shyamalanin kirjoittamassa ympäristössä.
Ehkei Signs ole aivan Kuudennen aistin veroinen legenda, eikä välttämättä scifistoori/jännäri kuulosta kaikkein myyvimmältä, jos päähenkilö on entinen pappi ja itse humanoidit vain vilahtavat ruudulla. Vaan siinä Shyamalanin salaisuus onkin: hän ei tarvitse dramaattista kuvaa ja toimintaa, koska hän voi käsikirjoituksellaan synnyttää samanlaisen jännityksen. Ja sehän on mahtava taito.
