Isaac Florentinen ensiohjaus esittää katsojilleen miehen suosikki aihetta, eli kamppailulajien maailmaa. Vielä tässä vaiheessa Florentine oli tuntematon tapaus elokuvamaailmassa, mutta oli hiljalleen saamassa itseään b-luokan toimintaelokuvien pariin tultaessa kohti 1990-luvun loppua. Kyseinen tuotanto antaa jo hieman osviittaa siitä, mitä tulevaisuudessa tultaisiin näkemään Florentinen ohjaamana.
Elokuva nimensä mukaisesti kertoo potkunyrkkeilijästä, joka asuu keskellä aavikkoa. Navajo-intiaani Joe ”Hawk” Highhawk (John Newton) on entinen poliisi, joka päätti jättää sosiaalisen elämänsä taakseen tapettuaan vahingossa potkunyrkkeilyottelussa vastustajansa. Siitä lähtien tapahtuma on kummitellut häntä ja Joe yrittää unohtaa menneet erakoitumalla. Muutettuaan Arizonan aavikolle hän kuitenkin auttaa apulaissheriffinä Sheriffi Larrya (Biff Manard) nappaamaan aina silloin tällöin muutaman huumehörhön. Samoilla alueilla majailee kuitenkin kaikista suurin huumeparoni meksikolainen Santos (Paul L. Smith), jota Joe pitää pelkkänä myyttinä. Pian heidän tiensä kohtaavat, kun Santosin kirjanpitäjä Claudia (Judie Aronson) varastaa kaksikymmentä miljoonaa dollaria pomonsa tililtä. Yrittäessään paeta yhdessä veljensä Anthonyn (Sam DeFrancisco) kanssa, Santos julistaa palkkion heidän nappaamisesta. Myös paikallinen ”laki” on asettanut vastapalkkion, jotta saisi tätä kautta Santosin kiinni. Joe törmääkin kaksikkoon ja päättää auttaa heitä pakenemaan, mutta matka ei tietenkään suju ilman ongelmia.
Juonellisesti elokuva ei tuo mitään yllätyksiä, vaan kulkee tasaisen varmasti tutustumatta sen kummemmin hahmojen taustoihin. Ainoastaan pääsankaristamme Hawkista kerrotaan elokuvan aikana pieniä ripauksia miehen menneisyydestä. Muutoin hahmojen motiivit kyllä tulevat selville, jotka ovatkin hyvin yksinkertaiset, kuin vain voi olla. Näytteleminen on kautta aikain ollut näissä pienen pienen budjetin omaavissa elokuvissa varsin pökkelöä, ja tähän ei tule mitään poikkeusta. Jopa John Newton, joka tunnetaan pikavisiitistä Teräspoikana 1980-luvulla, on varsin ilmeetön läpi elokuvan. Tuntuukin siltä ettei Florentine ole vielä oikein osannut motivoida näyttelijöitään eläytymään rooleihinsa, mutta sitä vastoin tappelemaan kylläkin. Esimerkiksi pienen roolin roistona tekevä Michael M. Foley osaa jollain tasolla olla häijy ja maltillinen roisto, joka tykkää väkivallasta. Muutoin kenestäkään näyttelijästä ei ole mitään mainitsemisen arvoista sanottavaa, ei edes hieman jälkeenjäänyttä näyttelevää Sam DeFranciscoa.
Ohjaaja Florentine on useimmiten pyrkinyt kuitenkin etsimään edes hieman tavallista poikkeavia käsikirjoituksia, joiden kautta hän voisi esitellä kamppailuelokuvien ystäville ei niin tavallisia kostoreissuja. Harva voikin sanoa nähneensä tätä ennen päähahmona intiaanin, joka osaa karatea. Koska Florentinella on pitkä historia erityisesti japanilaisten kamppailulajien parista, on hän halunnut käyttää tietotaitoaan hyödyksi. Elokuvaa varten hän työskenteli myös elokuvan taistelukoreograafikkona yhdessä Michael M. Foleyn kanssa, joka esitti siis Santosin kätyriä Brunoa. Koreografiat ovat loppujen lopuksi hyvin simppeleitä mitä on nähty aikaisemminkin 1990-luvulla. Ne eivät sinänsä tarjoa uutta, mutta yrittävän olla jollain tasolla hieman realistisempia, että mitään kahdeksan minuutin tappelua ei tulla näkemään. Tästä huolimatta tarkkanäköisimmät voivat huomata koreografiaan olevan sekoitettu muutamia tekniikoita ja liikesarjoja muun muassa Goju-kai karatesta. Ainut huono puoli ilmenee lähinnä siinä, ettei tappeluita ole loppujen lopuksi kovin montaa. Näin selvästi Foleyn ja Newtonin taitoja nähdään vain pintaraapaisun verran. Elokuvan lopputaisto sen sijaan saa ison miinuksen. Verrattuna aikaisempiin lyhkäisiin tappeluihin nähden, viimeinen taisto on kuvattu, ja leikattu sen verran heikosti, että huononäköisempikin katsoja huomaa, ettei yhdestäkään potkusta tule tunnetta saati illuusiota, että se olisi oikeasti tullut perille saakka.
Elokuvan nähdessä ei välttämättä uskoisi elokuvan ohjauksesta vastanneen Florentine, kun katsoo ohjaajan tuoreimpia ohjaustöitä, mutta taustalla piilee edelleen pieni ripaus Florentinen taikaa yrittäessään sisällyttää muun muassa edes hieman itsepuolustuksen filosofiaa ja akrobatiaa.
