Valtataistelua, sitä on Game of Thrones. Sarja olisi siis voitu myös ihan hyvin nimetä suomeksi esim. Valtaistuinpeliksi. Ainakin sitten olisi vältytty kylillä kuulemasta, kuinka mahtava sarja se “Keim of trones” onkaan. Hehkuttaa sitä todella voi ja täydestä sydämestä.
Jo alussaan sarja nappaa koukkuunsa kuin mestarikalastaja. Tunnustan joskus lukeneeni ahkerasti fantasiakirjallisuutta, myös George R. R. Martinia, jonka kirjasarjaan Game of Thrones pohjautuu. Silloin Tulen ja jään laulu -kirjat tuntuivat hukkuvan muun fantasiakirjallisuuden joukkoon, sillä olin ähkyyn asti lukenut linnoissaan patsastelevista valtiaista, mystisistä legendoista ja ihmeellisistä voimista. HBO:n tuottama TV-sarja tuntui kuitenkin heti alusta luovan uutta näkökulmaa tähän ummehtuneeseen genreen.
Vaikka Game of Thronesissa ei ole luovuttu fantasian perusaineksista, TV-sarjan painotukset, eli se, miten eri asioista kerrotaan, tekee siitä Martinin kirjoihin verrattuna mukavalla tavalla erilaisen. Kun Martin esimerkiksi melkein tolkienmaisen laveasti maalailee tekstissään ympäristöjä, hahmojen tuntemuksia ja etenemistä, TV-sarjassa katsoja saa muodostettua kokonaiskuvan kaikesta helpommin. Esimerkiksi käy hyvin kohtaus sarjan ensimmäisestä jaksosta: siinä on ihmisten ja pohjoisten villiolentojen pelottava kohtaaminen. Tapahtuma on leikattu niin, että katsojalle jää enemmän arvailtavaa kuin kirjan sivuilla. Silti mm. taidolla ja isolla rahalla luotu miljöö ja hahmojen ulkoinen habitus paljastavat nopeasti, ettei ainakaan olla vaikka Braziliassa 1960-luvulla. Kerrontatapa on TV:ssä sähäkämpi, mutta HBO:n tuttuun tapaan tarkkaan mietitty ja siten myös ehdottoman laadukas.
Game of Thronesin alkutunnarin aikana, kuten Martinin kirjojen alkulehdillä, nähdään sarjan maailman kartta. Kartan pohjoisella laidalla ovat Talvivaara ja Muuri. Talvivaaran lordi Stark (Bean) ja hänen perheensä ovat tärkeässä osassa. Asioita katsotaan ensisijaisesti heidän vinkkelistään. Muuri taas on rakennelma, jonka takana on kylmä ja mystinen ei-kenenkään maa. Vanhat legendat kertovat pahan tulevan siltä suunnalta, joten Starkit ja muurinvartijat ovat etujoukkoina tätä uhkaa vastaan. Etelänpänä hallitsee kuningas Baratheon (Addy), joka pitää Starkia tärkeimpänä ystävänään. Toisaalta Baratheon on myös armoton juoppo, jolta jää paljon huomaamatta. Hänen puolisonsa, kuningatar Cercei (klassisen kaunis Headey), on vallanhimoisten ja sukurutsaisten Lannisterien sukua. Lannisterien ja Starkien välillä on kitkaa, mutta se on kuninkaan ongelmista pienimpiä, sillä valtakuntaa ennen hallinnut Targaryenien suku uhkaa viimeisillä voimiensa rippeillä haastaa Baratheonit kaukaa etelästä käsin. Vaalea ja hentovartinen Viserys Targaryen (Lloyd) on jopa niin epätoivoinen suunnitelmissaan, että ostaa barbaaripäällikkö Khal Drogon (Momoa) raakaa lihaa ja raiskauksia harrastavat joukot puolelleen – millä muulla kuin myymällä Khalille oman sisarensa Danyn (Clarke) vaimoksi. Nämä ovat ne kutkuttavat asetelmat, joista Game of Thrones alkaa. On selvää, ettei sarjaa ole tarkoitettu kovin nuorien silmille, sillä kun esimerkiksi barbaaripäällikkö ottaa vaimonsa, se ei jää vain palvelusväen kuiskutteluksi ovien takana. Kova on kovaa, mutta katselua ei kannata lopettaa, koska hahmot ovat monipuolisempia kuin alkuvaikutelma antaa ymmärtää.
Sarjan maailma muistuttaa läheisesti Eurooppaa ja sen lähinaapurustoa joskus varhaiskeskiajan tuntumassa. Vaikkapa Starkeissa on samankaltaisuutta pohjoismaalaisten kanssa – he ovat kylmänkestäviä ja jalat maassa -asenteella toimivia järkeilijöitä. Pohjimmiltaan sarja kuitenkin kuvaa maailmaa, jossa englantilaisuus on vahvasti läsnä – huolimatta siitä, että paikat ja henkilöt, sekä jopa heistä joidenkin käyttämät kielet ovat keksittyjä. Kuningas Baratheon on brittiläistyyppisen vanhan monarkin yksi arkkityyppi ja hänen ympärillään parveilee Serejä, jotka ovat vain yhden kirjaimen päässä Sireistä. Mutta tällainen mielikuvituksettomuus on enemmänkin alkuperäistekstin kuin sarjan puute. Joidenkin mielestä se tuskin on puute ollenkaan, sillä auttaahan tietty tuttuus eläytymään paremmin tarinan henkilöiden kokemuksiin.
Tarinan henkilökaarti on valtava, mutta sarjan näyttelijät on valittu niin huolella, ettei hahmoista yksikään jää ainakaan heidän panoksensa myötä epämääräiseksi tuhruksi sukutaulujen reunoilla. Sean Bean on Eddard Starkina ikimuistettavampi kuin Sormusten herrassa. Ehkä lisä ikä on vain kasvattanut hänen karismaansa. Michelle Fairley taas edustaa Catelyn Starkina äitihahmojen rautaista matriarkkalaitaa. Starkien vastustajiin kuuluvien Lannisterien kuningatar Cerceinä nähtävä Lena Headey puolestaan pakkaa kitkeränsuloiseen hymyynsä niin paljon, että hän ei missään tapauksessa jää vain kauniiksi kuoreksi. Hänen toista veljeään, Tyrionia, näyttelevä Peter Dinklage eläytyy rooliinsa niin purevasti, että ei jää ihmeeksi, miksi Dinklage on palkittu roolistaan, tai miksi Tyrion on myös monen suosikkihahmoja. Siitä huolimatta Tyrion ei nouse ainakaan sarjan ensimmäisellä kaudella erikoisasemaan ruutuaikansa puolesta. Yllättävintä ajatellessa kaikkia Game of Thronesin näyttelijöitä, myös barbaari Khal Drogoa esittävää Jason Momoaa, onkin huomata, miten hallitusti he tekevät roolinsa ja kuinka erinomaisen kiinnostavaksi jokaisen hahmon kohtalo on kirjoitettu. Vaikka jokainen jakso päättyy odotetusti cliffhangeriin, käänteet ovat kiinnostavia ja ne tapahtuvat luontevalla rytmillä. Ne pitävät katsojan varpaillaan ja halukkaana näkemään lisää valtaistuinpeliä.
