Ohjauksesta vastaa Lasse Hallström. Aiheena on lapsuusaika pienessä smoolantilaisessa maalaiskylässä. Lopputulos oli lopullinen läpimurto maailman elokuvaeliittiin ja tie Hollywoodiin oli auki. Ison meren takana Hallström on sittemmin pystynyt tekemään harvinaisen omannäköisensä uran. Tietenkin jotain rosoisuutta hänen kuvansa ovat menettäneet, mutta se johtuu vain siitä, että A-luokan Hollywood-tuotannot ylipäänsä ovat viimeisen päälle sliipatun näköisiä.
Elämäni koirana kertoo Ingemarista. Hän on poika, joka lähetetään pois kotoa hieman samaan tapaan kuin Klaus Härön Äideistä parhain -elokuvassa tehdään pikku Eerolle. Tosin nyt syynä ei ole sota, vaan äidin huono terveydentila. Ingemar joutuu kuitenkin omassa päässään miettimään asioita ja samalla tietenkin ajattelee, että johtuuko kaikki hänestä. Synkimmällä hetkellä Ingemar alkaa aina ajatella Laika-koira parkaa, joka on lähetetty pimeään ja loputtomaan avaruuteen ilman mitään toivoa paluusta. Se on Ingemarin mielestä surullista, mutta antaa myös lohtua sille, että asiat voisivat olla hänellä huonomminkin.
Maalla Ingemar tutustuu uusiin ihmisiin, joista läheisimmät ovat tietysti eno ja hänen vaimonsa. Tärkeäksi nousee myös häntä hitusen vanhempi tyttö Saga, joka on villi ja hieman poikamainen otteissaan. Elokuvan huippuhetkiin kuuluu, kun Saga tutustuttaa Ingemarin ikimuistoisesti nyrkkeilyn ihmeelliseen maailmaan. Unohtaa ei sovi myöskään kylähullu Franssonia, joka alituiseen korjaa talonsa kattoa. Oman mausteensa sekaan heittää vielä alakerrassa kuolemaa tekevä iäkäs herra Arvidsson, joka on nakittanut Ingemarin lukemaan hänelle naisten alusvaatekatalogia. Taitaa olla vanha elostelija?
Elämäni koirana on voittanut monen katsojan sydämen, eikä ainoastaan Ruotsissa, vaan joka puolella maailmaa. Tässä on harvinaislaatuinen tunnelma, joka tuntuu aidolta. Muistan, että tätä oltaisi käytetty meillä Suomessakin ihan opetussuunnitelmaan soveltuvana elokuvana näytettäväksi 4.-7.-luokkalaisille oppilaille. Itse ainakin muistan nähneeni tämän ala-asteella ja se tuntui silloin hauskalta ja surulliselta, mutta siinä oli myös jotain piilevää seksuaalisuuteen viittaavaa nyanssia, joka kolahti silloiseen kokemusmaailmaani lujaa. Muistan myös, että olin elokuvan katsottuani todella ihastunut tähän Saga-tyttöseen ja olin repiä sydämeni irti, koska hän oli siellä kaukana Ruotsissa ja minä täällä Suomessa.
Näyttelytyö on laadukasta, mutta yksittäiset roolisuoritukset eivät kuitenkaan ole pääpointtina, vaan keskiöön nostetaan koko yhteisö. Yhteisöllisyyden korostus onkin toiminut Hallströmin tuotoksien punaisena lankana, joka on jatkunut myös myöhemmissä elokuvissa. Niin Oman elämänsä sankari kuin Gilbert Grapekin käyttävät voimanaan sitä samaa liekkiä, joka lepattaa erilaisten ihmisten välisen kanssakäymisen, ymmärtämyksen ja välittämisen energialla. Hallström lienee viimeisiä ohjaajia, jotka ovat aidosti kiinnostuneita vanhan ajan tiiviistä kyläyhteisöistä. Rivien välistä voi jopa huomata, kuinka hän haikailee niiden aikojen perään, kun ihmisillä oli vielä oikeasti aikaa toisilleen.
Elokuvan loppu on hieno. Varsinkin ruotsalaisittain se iskee suoraan kansakunnan kollektiiviseen muistiin. Siinä naapuruston kokoaa yhteen radioselostus, jossa Ingemar Johansson on juuri voittanut raskaansarjan maailmanmestaruuden Floyd Pattersonilta. Toisille ikimuistoinen hetki, jota muistellaan vielä vuosikymmentenkin päästä. Toisille hetki jolloin elämä oli kauneimmillaan ja pienen hetken melkeinpä täydellistä.
Knoppitietona mainittakoon vielä, että taannoisessa City-lehden suuressa elokuvakyselyssä Ohjaaja Aku Louhimies nosti elokuvan kaikkien aikojen suosikkiensa joukkoon.
nimimerkki: mauge
