Tällaista leffaa ei Lynchiltä odottaisi. Siinä ei ole pahaista pikkukaupunkia. Siinä ei ole mitään yliluonnollista. Siinä ei ole mitään kieroa. Se on tositapahtumiin perustuva, suora ja rehellinen tarina Alvin Straightistä, joka lähtee tapaamaan sairastunutta veljeään ruohonleikkurilla – matka on pitkä, mutta on aika tehdä sovinto.
Straight Story vie katsojan mennessään kaikin puolin. Freddie Francisin upeat kamera-ajot liikkuvat mykistävästi kauneimpien Jenkkipeltojen yllä. Taustalla soi Badalamentin loistava musiikki. Kerronta on verkkaista, mutta se on osa kaunista fiilistä.
Myös roolisuoritukset ovat luokkaa, johon eivät positiiviset superlatiivit tahdo riittää. Richard Farnsworth on elämää kokeneeksi papaksi täydellinen, eikä sovi unohtaa sivuosassa yksinkertaista tytärtä esittävää Sissy Spacekia, jonka hahmo aukenee loppua kohden.
Vaan eihän teknisillä suorituksilla pääsisi mihinkään ellei elokuvalla olisi sydäntä – ja se tässä parasta onkin. Vaikka dialogi ei ole runsasta, Alvin Straightin viisaat elämänohjeet ovat aidosti koskettavia ja mieleenpainuvia. Jokaiselle tekee kaiken selväksi viimeistään leffan vika repliikki, jonka lausuu Harry Dean Stanton.
Leffa on hillittömän positiivinen yllätys, eikä siitä puutu yhtikäs mitään. Katsoin onneksi kylmiltään odottaen jotain ohjaajan peruskamaa – ihailen toki Lynchin toistakin tyyliä, mutta tämä se vasta räjäytti pankin. Harvoin näkee mitään yhtä kaunista kuin Straight Story.
