Intouchables on ranskalaisohjaajien ja -käsikirjoittajien Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaama ja käsikirjoittama todellinen hyvän mielen draamakomedia. Elokuva oli ehdolla Ranskassa parhaan elokuvan César –palkinnon saajaksi, eikä todellakaan syyttä. Vaikka muuan The Artist nappasi palkinnon Intouchablesin ulottuvilta, ei se vie mitään pois tältä elokuvalta. Intouchables on eittämättä vuoden 2011 yksi parhaimmista elokuvista, ja voitaneenkin kummastella, miksei tämä elokuva ole päätynyt Suomen elokuvalevitykseen? Harvoin on mahdollista nähdä näin laadukasta, tunneskaalaltaan laajaa ja viihdyttävää elokuvaa.
Tarina on lähtökohdiltaan mielenkiintoinen, ja se perustuukin tositarinaan, josta on tehty vuonna 2004 dokumentti. Rikas ja hyvin idyllistä elämää elävä Philippe (François Cluzet) etsii itselleen uutta apulaista arkielämän haasteissa – se onkin Philippelle haastellista, sillä hän on neliraajahalvaantunut. Driss (Omar Sy) hakee paikkaa, sillä hänen täytyy käydä tarpeeksi monessa työhaastattelussa saadakseen työttömyystukensa. Driss edustaakin täysin eri maailmaa, missä Philippe elää: slummeissa kasvanut musta nuori, joka on jäänyt yhteiskunnan ulkopuolelle ja elää päivä kerrallaan elämäänsä vailla varsinaista päämäärää. Kuitenkin, Philippe haluaa juuri hänet avustajakseen, ja hän ottaa Drissin koeajalle. Alussa Drissillä on ongelmia ymmärtää Philippen rajoittuneisuutta ja tästä syntyykin monia koomisia tilanteita. Phillipe ei kuitenkaan loukkaannu tästä missään määrin. Hän halusi Drissin juuri sen vuoksi avustajakseen, koska hän ei kaipaa sääliä, vaan että häntä kohdellaan samalla tavalla kuin ei-rajoittunut ihmistä.
Intouchables on erittäin hauska elokuva. Etenkin Drissin tapa käsitellä Philipen vammaisuutta on hauskaa, mutta ei missään määrin ilkeää. Phillipe osaa nauraa itsekin omalle rajoittuneisuudelle. Myös kaverusten lähtökohdat luovat mainiot puitteet huumorille: Philippe on hyvin sivistynyt persoona, jonka mieltymyksiin kuuluvat Vivaldi, runous ja taide, kun taas Drissin kulttuuritietämys rajoittuu Earth, Wind and Firen tuotannon tuntemiseen. Philippe pääsee moneen otteeseen kuittailemaan Drissin tietämättömyydestä kulttuurin ja muiden asioiden saralla. Molempien rajoittuneisuus tiettyjen asioiden saralla on elokuvan komedian ydin.
Teemallisesti elokuva käsittelee pääasiallisesti ystävyyttä ja sitä, ettei ystävyydellä ole tiettyjä kriteereitä. Päähenkilöiden ystävyys ei katso ikää, koulutusta tai sosioekonomista asemaa. Henkilöiden eroavaisuus mahdollistaa heidän tutustuttamisen aivan uuteen maailmaan. Philippe on tottunut halvauksensa jälkeen elämään arkeaan täysin orjallisesti rutiiniensa mukaisesti, vaikka ennen halvaustaan hän piti vauhdikkaasta elämästä. Driss, omalla lapsenomaisella innostuksellaan, antoikin hänelle innon taas nauttia elämästään samalla tavalla kuin hän oli siitä aikaisemmin nauttinut. Toisaalta Driss taas Philippen seurassa heräsi omaan asemaansa yhtenä yhteiskunnan pyörivänä osana.
Cluzet ja Sy tekivät aivan mahtavan työn elokuvan päärooleissa. Henkilökemiat natsaavatkin täydellisesti. Molemmat heistä tarjosivat loistavat tulkinnat hahmoista, joiden iloisen ja hauskan ulkokuoren alla kuitenkin piileskelee huoli elämässä selviämisestä. Erityismaininta on annettava Sy’lle: tämä mies on sanalla sanoen hauska!
Ohjaus työskentely on sopivan vaihtelevaa: ajoittain suoraviivaista, lyhyitä kohtauksia sisältäviä jaksoja ja vastapainoksi taas hieman verkkaisempaa kerrontaa. Se sopiikin mainiosti elokuvan tunneskaalaan – komedia osuudet ovat chapstickmaisia ja nopeita kohtauksia, kun taas dramaattisemmat ovat huomattavasti verkkaisempia.
Elokuvan tunneskaala on laaja. Katsoja huomaa ajoittain nauravansa räkäisesti, kun taas hetkeä myöhemmin huomaa tuntevansa myötätuntoa ja surua. Kuitenkin, Intouchables on ehdottomasti hyvän mielen elokuva, eikä draama puoli korostu liikaa. Se ei sorru voivotteluun, johon se voisi helposti sortua huomioon ottaen hahmojen elämäntilanteet, vaan on erittäin optimistinen kuvaus elämästä.
Erityismaininta on annettava elokuvan musiikista. Elokuvan soundtrackilta löytyy todellisia helmiä, päällimäisenä äärimmäisen kauniit pianisti Ludovico Einaudin kappaleet Una Mattina ja Fly. Soundtrackilta löytyy myös kultaista discojytää 1970-luvulta Earth, Wind & Firen muodossa. Musiikkivalinnat ovat erinomaisia, ja ne istuvat kohtauksiinsa liki täydellisesti.
Intouchablesia suosittelen kaikille, jotka haluavat nähdä elokuvan täynnä elämäniloa ja riemua. Kyynikot voivat jättää tämän teoksen väliin. Intouchables jättää katsojaan kirkkaan, valoisan ja riemukkaan jäljen verkkokalvolle, joka tuottaa hyviä viboja katsojassa vielä pitkän ajan elokuvan päättymisen jälkeen. 5 tähteä ja papukaijamerkki, s’il te plaît!
