Berlin Alexanderplatz on Alfred Döblinin samannimisen romaanin pohjalta tehty tv-tuotanto Franz Biberkopf (Günter Lamprecht) nimisestä pikkurikollisesta, joka yrittää vankilareissunsa jälkeen palautua Berliinin normaaliin elämänmenoon. Pahassa maailmassa on kuitenkin paljon hyväksikäyttäjiä, kuten Reinhold (Gottfried John)
Mammuttimaisen kokoinen Berlin Alexanderplatz on sellainen pala televisiohistoriaa, ettei sitä ole voinut ohjata kuka tahansa henkilö. Sen hätkähdyttävän syvällinen pureutuminen Berliinin alamaailmaan, petoksiin ja ihmisten sisimpään on vaatinut tekijöiltään todellista ymmärrystä ihmisluontoa kohtaan. Niinpä sarjan nähtyään on enää vaikea kuvitella ohjaajaksi ketään muuta kuin uuden saksalaisen elokuvan kärkinimeä, Rainer Werner Fassbinderia. Hänen persoonallinen kosketuksensa puhaltaa jo valmiiksi vaikuttavaan tarinaan aivan uudenlaista potkua. Tämä näkyy aivan kaikessa aina kuvakulmia ja valaistusta myöten. Visuaalinen ilme on yhtä kuvakerronnan juhlaa.
Berlin Alexanderplatz tallentaa filmille koko sen aikaisen elämän, tarinan kaupungista ja sen ihmisistä, haaveista ja pettymyksistä. 16 tuntisen eepoksen tarina on uskomattoman tiiviisti kirjoitettu eikä pitkä kesto tunnu missään. Günter Lamprechtin, Gottfried Johnin sekä muiden näyttelijöiden erilaiset, mutta uskomattoman luonnollisesti tulkitut ihmispersoonat ovat sellaisia arkityyppejä, joita varmasti vilisee jokaisessa maailmankolkassa. Siitä huolimatta näistä hahmoista kehittyy ensihetkestä lähtien yhä vain mielenkiintoisempia ja syväluontoisempia onnenonkijoita, jotka jokainen yrittävät lievittää jokapäiväistä ahdinkoaan omalla tavallaan. Heistä kenties muistettavin henkilö Franzin rinnalla on käärmemäinen Reinhold, joka änkyttävällä aksentillaan tulee kerta toisensa jälkeen kieroilleen mitä häijyimpiä suunnitelmia.
Fassbinder ei teoksessaan vedä selkeitä linjaeroja “hyvien” ja “pahojen” ihmisten välille. Jokaisella on takanaan kasa riippakiviä ja syntejä, joiden jättämistä jäljistä on vaikea päästä eroon, vaikka ihminen miten yrittäisi hyvittää tekonsa. Teos saavuttaa loppua kohden jopa surrealistiset mittasuhteet muodostuen liki maagiseksi sekoitukseksi faktaa ja fiktiota. Niinpä elokuvan lopetuskin jätetty tulkinnan varaan; joutuuko Franz kadotukseen vai ei?
Kaiken kaikkiaan Berlin Alexanderplatzia voi pitää merkittävänä monumenttina, joka aikalaiskuvauksestaan huolimatta on yhä säilyttänyt modernisuutensa. Sillä vaikka ajat muuttuvat ja muodit vaihtuvat, pysyy ihmissielu pohjimmiltaan samanlaisena kuin se oli kenties vuosikymmeniä sitten. Niin pysyvät myös työttömyys, ahneus, valta, ja rikollisuus. Berlin Alexanderplatz ei siis ole vain isku kapitalismin rattaisiin, vaan ennen kaikkea ihmiseen ja ihmisyhteisöihin ylipäätään.
