Mielisairaalassa Trentonissa on neljä lääkityksestä pois päässyttä potilasta tohtori Weitzmanin (Dennis Boutsikaris) johtamassa hoidossa. Billy Caufield (Michael Keaton) on räjähdysherkkä ja hänen todellisuudentajunsa on heikentynyt, Albert Ianuzzi (Stephen Furst) suhtautuu baseballiin pakkomielteenä, Henry Sikorsky (Christopher Lloyd) taas on pakonomaisen siisti ja järjestäytynyt ja Jack McDermott (Peter Boyle) taas pitää itseään uutena messiaana. Varsinainen unelmajoukkue siis on kyseessä ja valitettavan sattuman ansiosta hullut ovat vapaina New Yorkissa ja omien hoksottimiensa varassa ja pahaan pulaan joutunut tohtorikin on pelastettava ja siten potilaiden on toimittava Oikeuden ja Totuuden puolestapuhujina ja Billyn tyttöystävä Riley (Lorraine Bracco) on tärkeänä apuna.
Howard Zieffin ohjaama komedia neljän mielenterveydeltään kyseenalaisen sankarin New Yorkin törmäilystä rakentaa komediansa pääasiassa absurdeista kohtauksista joita nämä sosiaalisesti epänormaalit yksilöt aiheuttavat ympäristössään ja irvailee siten päähenkilöidensä sijasta ihmisten sosiaaliselle käytökselle. Pääasiassa juurikin suurkaupungin vieraannuttavalle vaikutukselle, joskin hyvää dialogia on myös mukana. Draamaa on myös mukana ja ei tunnu yhtään päälleliimatulta, joskin jää aluksi hieman latteaksi.
Ohjauksen ollessa melkoisen väritöntä on näyttelijäkaartin annettava kokonaisuudelle eloa ja niin myös tapahtuu. Michael Keaton revittelee riehakkaan nautinnollisesti räjähdysherkkänä Billynä joka osaa myös keksiä uusia värikkäitä selityksiä. Stephen Furst pysyy hiljaisena apuvoimana ja Christopher Lloyd toimittaa kaikista musertavimmat draamahetket elokuvaan, joskin pysyy myös huvittavan kankeana Henrynä. Peter Boyle taas itse messiaana ei säästele paukkuja ja replikoi huutonaurun repäiseviä kommentteja itsetietoisella varmuudella. Toimiva käsikirjoitus antaa jokaiselle hullulle tilaisuuden olla tarpeellinen kokonaispäämäärän kannalta ja tunnelma pysyy mukavan hauskana, mutta draamaakin on otettu mukaan sopiva annos ja se ei onneksi sotke komediaa. Dennis Boutsikaris leppoisana tohtori Weitzmanina on myös rooliinsa sopivan sympaattinen hahmo.
Lopputulos on mukava ja hauska elokuva. Mitään suuria metaforia ei ole, mutta yhdistelmä paranemiskertomusta, komediaa ja draamaa ei epäonnistu. Hauska, viihdyttävä ja optimistinenkin elokuva ja jälkimaku on hyvä. Suuri klassikko ei kyseessä ole, mutta mainiota viihdettä illanviettoon missä elokuvan katsominen aloitetaan ennen nousuhumalaa.
