”En voi odottaa sanomalehtiä. Niitä ei tule vielä… hmm… tuhanteenkahteensataan vuoteen!”
Miekka kivessä on omasta mielestäni Disneyn hiukan vanhempien elokuvien kärkikastiin lukeutuva pätkä. Elokuva on juuri sopivan pituinen, huumori on tuttavallista ja lämmintä ja juoni on mukavan vaihteleva (joskin hiukan päämäärätön).
Miekka kivessä kertoo nuoren Arthurin (Arttu tuttavallisemmin) kasvutarinan pojasta hiukan itsevarmemmaksi pojaksi. Arttu päätyy velho Merlinin luo ja ryhtyy puoliksi omasta tahdostaan tämän oppilaaksi. Merlin on tulevaisuudessa vieraillut tiedettä ja kehitystä rakastava velho, joka alkaa monituisten vaiheiden kautta totuttaa Arttua todelliseen maailmaan. Arttu pääseekin palloilemaan kalana, oravana ja lintuna. Ongelmia tuottaa tietenkin pojan sijaisperhe ja ankara huoltaja, joka määrää alati vain lisää ruumiillista työtä.
Elokuvan juoni ei luo odotuksia kovin pitkällä tähtäimellä; tapahtumiin keskitytään järjestelmällisesti yksi kerrallaan, eikä turhia huolia kanneta seurauksista. Elokuvassa edetäänkin pitkälti teko-rangaistus-kaavan mukaan, kun aina jotain rationaalista suuresta maailmasta opittuaan saa Arttu vastineeksi pitkät tiskivuorot linnan kellarissa. Tapahtumat eivät ole kuitenkaan missään nimessä täysin ennalta-arvattavia. Tarinaan tuodaan aina uutta sisältöä, joko viittaamalla historiallisiin seikkoihin, tai tuomalla mukaan jokin uusi hahmo (kuten vaikkapa ilkeä mustaa magiaa käyttävä noita Matami Mimmi, jonka kanssa Merlin päätyy myös kaksintaisteluun ja lopullisesti todistaa Artulle; ”Äly voittaa voiman!”).
Elokuvan tunnelma on mielestäni melko synkeä. Alussa kerrotaan, miten Englannin hyvän kuninkaan kuoltua alkoivat ihmiset pelätä ja sortaa toisiaan hallitsijan puutteessa. Oikeastaan itse elokuvan nimen antamaan ideaan uuden kuninkaan valitsemisesta keskitytäänkin ainoastaan elokuvan alussa ja lopussa. Maisemat eivät ole iloisia ja pirteitä, vaan pikemminkin ääriolosuhteita muistuttavia miljöitä, joista selvitäkseen täytyy käyttää päätään. Painostava äänimaailma tuo soppaan oman lisänsä.
Eniten pidin elokuvan huumorista, josta pystyi erittäin hyvin nauttimaan onnistuneesti dubatussa suomenkielisessäkin versiossa. Merlinin unenpöpperössä mumisemat höperyydet ovat mukavan luonnollisia ja hänen puhuvan pöllönsä Arkhimedeen katkerat valituskohtaukset puhtaan surkuhupaisia. Kliseisiin ei pahemmin sorruta edes elokuvan valmistusvuoden huomioon ottaen, ja ainoaa hieman myötähäpeällistä antia katsojalle tuovatkin satunnaiset laulukohtaukset, joista ei taas niin melodisella kunnialla selvitty. Elokuvasta jää hyvä mieli rankkojen tapahtumien jälkeen ja ehkäpä Miekka kivessä toimiikin katseen kirkastajana tulevaisuudelle.
”Hyvin sivistynyt pöllö!”
