Oikeussalidraama voi perustua joko lakimiesten työlle tai sitten valamiesten työlle. Reginald Rosen käsikirjoitus on klassikkoelokuvan pohjana ja 40 vuotta myöhemmin William Friedkin kaivoi saman käsikirjoituksen naftaliinista, kutsui kasaan hyviä näyttelijöitä ja ohjasi Sidney Lumetin klassikosta uusioversion joka häviää alkuteokselle vain siinä että se ei ole alkuperäinen. Syytetyn (Douglas Spain) syyllisyys on todettava ja tuomari (Mary McDonnell) sanoo että valamiesten työ ei ole helppo ja valamiehistön kahdeksas jäsen (Jack Lemmon) haluaa että päätöstä ei tehdä läpihuutona ja niin on myös tehtävä.
William Friedkin tietää että hän ohjaa uusioversiota klassikosta, joten hän ei ala vääntämään sitä uudeksi. Hänen ei edes tarvitse, sillä Reginald Rosen käsikirjoitus on yhä silkkaa timanttia. Friedkinin kädenjälki modernisoinnissa on se että valamiehistö on etnisesti värikkäämpi ja hienoisesti vihjaa New Yorkin olevan tapahtumapaikka, mutta siihen hänen kädenjälkensä jää. Elokuva etenee käytännössä reaaliajassa ja yhä osoittaa näyttelijäntyön ja käsikirjoituksen merkityksen kokonaisuudelle.
Moni-ilmeisessä valamiehistössä istuu baseball-fani (Tony Danza), kelloseppä (Edward James Olmos), slummin sitkas asukki (Dorian Harewood) ja vielä laajempi joukko muita persoonallisuuksia, joihin mahtuu härkäpäinen kolmas jäsen (George C. Scott) joka muodostuu dialogin toiseksi voimakeskukseksi. Jack Lemmonin itsepintainen epävarmuus ja vaatimus tarkkuuteen törmää George C. Scottin raivokkuuteen ja tähän kahakkaan muut näyttelijät antavat eri aksenteilla tukipanoksensa.
William Friedkin ohjaa siis uusioversion joka häviää alkuteokselle joissain osioissa ja voittaa toisissa ja sen ainoa heikkous on se että se on uusioversio klassikosta.
