Jean-Pierre Jeunetin vuonna 2001 valmistunut Amelie on mielenkiintoinen tapaus. Se näet heijastaa irvokkaalla tavalla nykyihmisen tarvetta pohjattoman tuntuiseen egoismiin, oman elämän määrittämiseen kovin pinnallisten arvojen pohjalta. Teos on tematiikaltaan selkeästi materialistinen ja palvoo omituista vintage-kitschiä jopa siinä määrin että muuttaa kokonaisen kaupungin (tässä tapauksessa Pariisin) jonkinlaiseksi onttouttaan kumisevaksi karamellikaupaksi jossa kaiken on tarkoitus päättyä aina hyvin. Se, että tämä uppoaa länsimaiseen katsojaan, kertoo hyvin paljon arvoistamme joita noudatamme. Vieläkin mielenkiintoisemman asiasta tekee ohjaaja Jeunetin menneisyys goottilaisten visioiden isänä (mm. Alien Resurrection).
Audrey Tatoun tulkitsema Amelie on äärimmäisen sisäänpäinkääntynyt neurootikko ja kontrollifriikki joka päättää eräänä päivänä ruveta parantamaan läheistensä elämää pastellivärisessä Montmartren irvikuvassa. Elokuva pyrkii siis osoittamaan että elämässä on pieniä ja upeita yksityiskohtia jotka tekevät arjestakin juhlaa. Valitettavasti tämän syvemmälle ei päästä (eikä sitä välttämättä edes yritetä) vaan nykyihmisen eksistentiaalinen tutkimusmatka narsististen mielihalujensa syntyperiin jää lähtökuoppiinsa. Tarjolla on helppoa, todeksi tullutta nukkekoti-idealismia henkisille pikkutytöille jotta he eivät joutuisi kohtaamaan – niin, todellisuutta. Populismi, go go!
Käytin sanaa kitsch jo kerran tässä arvostelussa muttei siihen voi olla palaamatta Amelien tapauksessa. Elokuvan ulkoinen olemus kun koostuu enimmäkseen postikorttimaisista kirpputorimiljöistä joissa vilisee mitä kummallisinta krääsää. Tämä tavara toimii myös useimmiten lääkkeenä hahmojen kohoavaan depressioon, mikä kertoo melko paljon tekijöiden (ja maksavien katsojien?) arvomaailmasta. Lopputuloksena on jonkinasteinen postmodernismin kaatopaikka missä ihminen voi rakentaa elämänsä pois heitettyjen valokuvien tai vaikkapa hernepussiin käden tunkemisen varaan. Useammin kun kerran mieleeni välähti (oikeasti) lahjakkaan elokuvantekijän Woody Allenin Manhattan-elokuvassaan esittämä ajatus siitä että manhattanilaiset kehittävät itselleen jonkinasteisia neurooseja jotta eivät joutuisi kohtaamaan elämän oikeita ongelmia. Nyt ovat sitten ranskalaiset omineet ajatuksen aika suvereenisti. Hulluja nuo gallialaiset.
Mikä Amelien perimmäinen funktio sitten onkaan, sitä ei kerronta juuri palvele. Kertoja on jo itsessään jokseenkin epäelokuvallinen elementti ja vaatisi jonkinasteisen näkökulman toimiakseen ja tuodakseen teokseen jotain kantavaa mutta siihen ei Jeunet näytä kykenevän. Amelien kertojan (André Dussollier) rooli on selostaa juuri valkokankaalla nähty puhki ja kommentoida toteavaan tyyliin aikuisten ihmisten karuakin karumpaa kohtaloa maailmassa missä ei olekaan joka päivä karkkipäivä. Kuinka relevanttia. Yann Tiersenin hanurin sulosävelet (hanuri viittaa siis tässä tapauksessa instrumenttiin) pauhaavat taustalla jotta jokaiselle varmasti välittyisi aidosti ranskalainen ilmapiiri teoksesta, ah! Ehdotankin että jokaisessa tulevassa suomalaisessa mestariteoksessa soundtrackin johtosoittimena toimii kannel.
Audrey Tautou jää käsikirjoituksena vangiksi eikä pääse kehittämään rooliaan. Kuten ei oikeastaan kukaan muukaan näyttelijä. Sääli sinänsä. No mutta väliäkö sillä kun pelkkä kaunis hymy riittää.
Minusta on hivenen huolestuttavaa katsoa Amelien kaltaisten teosten kohoavan ihmisten top-listoille. Olemmeko me katsojina pudonneet niin alas että valkokankaalle oksennettu hgengetön vaahtokarkkikitsch uppoaa meihin kuin häkä? Missä on itsekritiikkimme? Amelien kohdalla se ei oikeastaan ole kyllä ihme. Teos ei näet kyseenalaista länsimaisen elämämme järjetöntä egokeskeisyyttä vaan päinvastoin velloo narsismissa ja vahingoniloisessa katkeruudessa, mikä näkyy mm. Amelien lapsellisina kostoiskuina alaistaan sättivälle lähikauppiaalle. Kuinka naiivia ja vapauttavaa. Ja pelottavaa. Kyseessä on läpeensä söpö teos josta kertoo enemmän kun tarpeeksi se fakta että aikoinaan elokuvan videokasettia myytiin yhteispakkauksessa suklaalevyn kanssa. Suklaan käärepaperi tosin palaa saunassa paremmin kun muovinen VHS-kotelo. Puhumattakaan itse sisällöstä, josta joku voikin löytää uuden keskipisteen maalliselle elontielleen.
