Japanilainen sotavankileiri Jaavalla vuonna 1942. Leiriä komentaa kapteeni Yonoi (Ryuichi Sakamoto), joka on ankaraa komentoa toteuttava ja noudattava sotilas. Tämän kovan sotilaan komentoa toteuttaa kersantti Gengo Hara (Takeshi Kitano) ja tulkkina toimii brittiläinen eversti Lawrence (Tom Conti). Sotavankileirin mikrokosmokseen saapuu vangiksi jäänyt majuri Jack Celliers (David Bowie), jonka kiistattoman voimakas läsnäolo ravisuttaa leirin sosiaalista järjestystä.
Vaikka David Bowie, elokuvaa johtavan nelikon ensimmäinen muusikko on kreditoitu ensimmäiseksi ei Celliers ole tarinan varsinainen päähenkilö. Hän on enemmänkin myyttinen, metafyysiset ulottuvuudet omaava henkiolento jonka itsepintainen sankarillisuus kylvää siemenen jonka satoa lyhyt epilogi kuvaa. Heterokromaattinen katse ja nautinnollisen kaunis brittiaksentti on piste myyttisen Celliersin olemukselle jonka oma olemus on itsemyönnetysti ei mitään.
Itsepintaisen ja myyttisen Celliersin vastakohta on itäinen muusikko Ryuichi Sakamoton karkean liioiteltu rooli Yonoina jonka yritykset ymmärtää Celliersin kaltaista myyttiä on tuomittu kurjaan epäonnistumiseen mistä hän ottaa mukaansa talismanin. Vaikka Sakamoton rooli on käytännössä stereotyyppinen japanilainen militantti on hänen kameran takainen roolinsa säveltäjänä erinomaisen hieno ja liukuvat, usvaiset sävelet tahdittavat elokuvan kauniita kohtauksia.
Takeshi Kitano, ennen kuin hankki maineen länsimaissa stoalaisten gangsteripläjäysten ohjaajana toimittaa inhimillisen ja karun suorituksen. Hänen kömpelösti hauskan roolinsa tarkoitus on osoittaa että ankara komentaja tarvitsee sovittelevan alaisen ja vaikka Hara on tarvittaessa kova ja brutaali on selvää että julmuus ei ole hänelle luonnollista tai miellyttävää. Sota on julmaa ja sen takia hän tekee julmuuksia vaikka mieluiten hän nauraisi ja nauttisi sakea.
Tom Conti varsinaisena pääroolina tekee hienoa työtä. Hän näkee aitiopaikalta japanilaisten julmuuden, mutta hän näkee myös heidän toimiensa takana olevan kulttuurin ja vimman. Syvästi moraalisena, kristittynä sotilaana hän pitää kunniakasta itsemurhaa pelkurin valintana ja lisäksi hän osaa erottaa tekojen ja ihmisten välisen rajan ja tiedostaa myös että asioiden päättäminen on häntä korkeampien tahojen käsissä. Kulttuurien rajamaastossa kävely on vaikeaa ja sodan aikana kaksinverroin, mutta periksi antamatta ja pelkonsa myöntäen Conti toimittaa voimakkaan pääosan.
Nagisa Oshiman ohjaus ansaitsee oman kappaleensa. Suorastaan minimalistinen kuvaus esittää sotavankileirin ankeuden ja samalla kiihkottomuudella hän kuvaa leirin toimintaan olennaisesti liittyviä hirvittävyyksiä. Kliinisellä otteella hän paiskaa katsojan silmille sodan ruman todellisuuden, kuten myös sen hullun voiman kiehtoa ihmismieltä pakopaikkana minne keho voi mennä unohtamaan sielun heikkoudet. Verkkainen rytmi ja lintuperspektiivi musertaa korkeat ja alhaiset samalle tasolle ja yhdenvertaisen mitättömiksi.
Ohjaaja osaa työnsä ja pääosanelikko tekee vankkaa työtä, mutta kahden tunnin elokuvalle on melko huonoa rytmitystä se että varsinainen dramaattinen käänne tapahtuu vasta viimeisen neljänneksen alkaessa ja vaikka muutamia vihjeitä on annettu ei todella voimakasta, dramaattista jännitystä saada aikaan. Onneksi Oshima paikkaa tarinan heikkouksia upeilla, suorastaan myyttistä voimaa omaavilla kohtauksilla, mutta upeat kohtaukset eivät kokonaisuutta pelasta jos varsinaista tarinaa on liian vähän.
Uneksiva, suorastaan myyttinen elokuva ihmisluonnon heikkoudesta, joskin hienoilla yksittäisillä kohtauksilla ei hyvää elokuvaa tehdä. Heikko elokuva, mutta upeiden kohtauksien jonona mitä mainioin.
