Kuuromykän Helen Kellerin tarina kiinnostaa ehkä eniten tosiperäisyytensä ansiosta. Ihmeidentekijä on Kellerin lapsuusaikaan keskittyvä draama.
Eletään 1800-luvun loppua. Pieni Helen Keller aiheuttaa vanhemmilleen paljon murhetta, sillä jo terveeksi kuviteltu lapsi ei äkkiä reagoikaan itseään ympäröiviin ääniin tai liikkeisiin millään tavoin. Vanhemmat ovat avuttomia ongelman edessä. Niinpä Helen (Duke) saa kasvaa kuritta ja nuhteetta, kunnes tilanne käy kestämättömäksi. Tyttö syö toisten lautasilta, kiukuttelee, riehuu ja osaa tuskin pukea itseään. Hätiin kutsutaan ulkopuolinen, Anne Sullivan (Bancroft). Sullivanin ammattitaito opettajana on heikonlainen, mutta hänellä riittää uskoa, jota Helenin vanhemmilla ei enää ole. Tältä pohjalta leffaan on kehitelty monta kohtausta, joissa Sullivan ja Helen painivat keskenään – Helenin vanhempien kauhuksi.
Ihmeidentekijä kertoo jo nimessään sen, mitä lopussaan paljastaa. Se, mitä leffa ei kerro, on Kellerin myöhempi menestystarina. Pitäytyessään vain Kellerin lapsuusvuosissa elokuva käy ajoittain hiukan yksitoikkoiseksi. Asiaa ei ollenkaan auta dramatisoinnin teatterimaisuus – kyseinen tarinahan oli alun perin samojen päänäyttelijöiden tähdittämä teatterikappale. Mikään ei kuitenkaan kiistä sitä tosiasiaa, että Anne Bancroft ja Patty Duke ovat rooleissaan upeita (Oscarien arvoisesti). Kumpikin laittaa kaikkensa peliin, mikä on ilmeisesti häikäissyt ohjaaja Penninkin siinä määrin, että tappelevia tyttöjä saadaan seurata mielin määrin. Bancroft on sisäistänyt dominan osan ja Duke valloittaa silkalla anarkisuudellaan. Leffan muut näyttelijät, jopa Helenin patriarkaalista isää esittävä Victor Jory, jäävät siinä suosiolla taka-alalle. Kovasti paljon tämä ei silti haittaa, sillä leffa ajaa sanomansa perille siitä huolimatta. Mikä tahansa on mahdollista, jos vain uskoa riittää.