Supersankarielokuvia tuputetaan nykyään joka laarista aina liiallisuuksiin asti ja useimmiten tuloksena onkin ollut täyttä roskaa. Kuitenkin osaavien elokuva-alan ammattilaisten käsissä näinkin lapsellisista aihepiireistä syntyy erinomaisia elokuvia. Näitä valkokankaalla onnistuneita supersankareita edustavat mm. Batman, Iron Man ja Hellboy.
Hellboyn menestys on lähes täysin ohjaaja/käsikirjoittaja Guillermo del Toron ansiota. Kovin moni muu ei olisi onnistunut luomaan hyvää elokuvaa näin omituisesta (tai yleensäkään mistään) supersankarista. Ensimmäiselläkin Hellboylla hyvin onnistunut ja Pans Labyrinthin ansiosta suureen arvostukseen kohonnut del Toro vyöryttää nyt yleisön nähtäväksi uuden, äärimmäisen viihdyttävän fantasiatoimintaelokuvan, Hellboy 2: The Golden Army.
Elokuvan suurin heikkous on sen moneen kertaan nähty juoni, jossa sankarin on estettävä pääpahista saamasta käsiinsä jotain mystistä esinettä, jolla voi aiheuttaa maailmanlopun, valloittaa maapallon tai tehdä jotain muuta ikävää. Tässä tapauksessa Hellboyn täytyy estää haltiaprinssi Nuadaa yhdistämästä muinaisen kruunun kolmea palaa keskenään ja vapauttamasta sen avulla metallisista sotilaista koostuvaa kultaista armeijaa, joka voisi tuhota koko ihmiskunnan ja palauttaa vallan kauan sitten ihmisten syrjäyttämille satuolennoille. Olisin odottanut Guillermo del Toron ja sarjakuvapiirtäjä Mike Mignolan yhteistyöstä syntyvän omaperäisempi tarina, mutta se ei missään nimessä “kaada” elokuvaa.
Näyttelijät ovat mainioita. Hellboyta esittävä Ron Perlman on ainoa sopiva henkilö roolin ja onnistuu olemaan vähintään yhtä hauska kuin edellisessä osassa. Hellboy on muutenkin huvittava hahmo äkkipikaisuutensa ja yksinkertaisuutensa vuoksi. Hellboyn pyrokineettista tyttöystävää Liziä näyttelevä Selma Blair on tehnyt melkoisen muodonmuutoksen ensimmäisen osan traumatisoituneesta ja hauraasta tytöstä kovaksi ja itsevarmaksi agentiksi, jolla ei ole enää itsetunto-ongelmia. Mielenkiintoisimmaksi kaikista hahmoista nousee kalaa muistuttava, klassista musiikkia kuunteleva ja yliluonnollisia aisteja omaava Abe Sapien, jota näyttelee Pans Labyrinthissäkin kahdessa roolissa kunnostautunut Doug Jones. Sukelluspuvussa häärivä, kaiken sääntökirjan mukaan tekevä ektoplasmainen kummitus Johann Krauss on myös onnistunut hahmo. Prinssi Nuadaa tulkitseva Luke Glosskaan ei ole hullumpi pahis.
Lavastus ja maskeeraus ovat huippuluokkaa ja leffa saikin oikeutetusti Oscar-ehdokkuuden parhaasta maskeerauksesta. Kaiken maailman tonttuja, peikkoja ja muita del Toron mielikuvituksen syvimmistä syövereistä syntyneitä otuksia on valtava määrä eeppisiin mittasuhteisiin kohoavien lavasteiden lomassa. Eeppisyys näkyy myös massiivisissa erikoistehosteissa, jotka ovat erinomaista työtä. Elokuvassa on havaittavissa jopa jonkinlaista yhteiskuntakritiikkiä siitä, miten ihminen kohtelee maapalloa.
Taistelukohtauksissa on harvinaista kyllä onnistuttu erittäin hyvin. Nykyelokuville ominaiset raivostuttavan nopeat leikkaukset ja kyynärpäätuntumalle sijoitettu kamera on jätetty suosiolla pois. Taistelut ovat selkeitä ja kaikki liikkeet erottuvat hyvin. Ainoa puute on uskottavuusongelma, jonka takana on taatusti joku ahne tuottaja, joka on halunnut väkisin ikärajat alemmas suurempien lipputulojen toivossa: Päitä irtoilee, mutta verta ei lennä. Hellboyn laukomat one-linerit ovat hauskoja, mutta on hieman rasittavaa, kun sellainen pitää heittää aina ennen kuin vetää jotain monsteria pataan.
Hellboy 2 ei todellakaan ole mikään Yön Ritarin veroinen genrensä mestariteos, mutta sen luulisi uppoavan kaikkiin, joilla ei ole pipo liian tiukalla. Monessa kohtaa katsojalle tulee “just joo”-tunne useiden ylilyöntien vuoksi. Pienistä puutteista huolimatta Hellboy 2 on erinomaista viihdettä, jonka parissa ei pääse tylsistymään. Kaikkien fantasian, toiminnan ja supersankarielokuvien ystävien kannattaa ehdottomasti hankkia tämä.
