Helpon elämän toka seasoni loppui kutkuttavan jänskiin mutta haikeisiin tunnelmiin; huijaamisen teille eksynyt Mikkosten perheen Jari-poika suututti venäläisen rikollisliigan, ja häneen kohdistettiin ladattu ase… Miten Jarin kävi? Kysymykseen jäätiin odottamaan vastausta 3. tuotantokaudelta, joka myös tulisi päättämään sarjan.
Kolmonen alkaa, kun noista kohtalokkaista hetkistä on kulunut noin vuosi. Mikkosten perheellä menee taloudellisesti paremmin kuin koskaan: heillä on hulppea talo ja muutenkin rahaa kuin kakkaa. Tästä huolimatta kellään ei ole kivaa: Jaria ei ole löydetty, ja toivo alkaa olla mennyt. Perhe on tämän johdosta tuhon partaalla; tytär Päivi on muuttanut pois, eikä halua olla vanhempiensa kanssa muuten tekemisissä kuin varastaakseen heiltä rahaa baarielämään. Äiskä Jaana ja isukki Tapio ovat käytännössä eronneet, ja he touhuavatkin omiaan Jaanan jahdatessa nuoria äijä ja Tapion tehdessä hämäräbisneksiä arkkivihollisensa, ex-poliisi Heinivaaran kanssa.
Jos 1. ja 2. kaudella Mikkosten perheellä oli hitunen iloa ja onnea, on 3. kausi lähes täysin synkkä ja tunnelmaltaan kireä kuin rumpukalvo. Jaksoja on karsittu 12 kappaleesta kahdeksaan, mikä omalta osaltaan pitää mielenkiintoa yllä. Kun Jari palaa kuvioihin (niin, tuskinpa se nyt yllätyksenä tuli), kauden pääjuoni oikeastaan vasta alkaa; nuorukainen on hommannut itsensä tukalaan tilanteeseen, johon koko perhe ja lähisukulaiset etsivät ulospääsytietä. Vaikka vastassa onkin melko kliseisesti venäläisiä rikollisia, jotka käheästi kuiskien solkkaavat Suomea muikealla aksentilla (“Tapio… mjeistäkin voij vjielä joskus tjulla… ystävijä”), saa katsoja olla jatkuvasti varpaillaan jännittävien juonenkäänteiden kanssa.
Yleisesti ottaen suomalaisissa sarjoissa suurimpana vikana sattuu olemaan se, kuinka ne voivat juuttua omaan genreensä, joko tiedostaen tai tiedostamatta. Että jos tehdään draamaa, niin sitten synkistellään niin pirusti, vaikka tekemällä tikusta asiaa. Ja komediassa nauretaan hampaat irvessä.
Helpossa elämässä ei, tälläkään kaudella, ongelmia genrejumittumiseen ole; vaikka se on silkkaa draamaa rikollisuudesta, se ei ota itseään liian vakavasti (mieleen tulee eräätkin Virta- ja Tappajan näköinen mies-sarjat, joissa ei jumalauta vitsiä väännetä!). Parhaiten tämä tulee ilmi rennoista näyttelijöistä, jotka tekevät edelleen upeaa työtä upeissa hahmoissaan. Anu Sinisalon häikäilemätön Jaana on edelleen ydinperheen kiinnostavin henkilö, mutta tällä erää pisimmät korret vetää sivuhahmot. Pertti Sveholm on ollut Tapion renttuveljen Timpan roolissa alusta asti ja aina hieman sivussa, eräänlaisena jokerina joka tulee paikalle, kompuroi omiin ja toisten jalkoihin ja poistuu. Timpan komediallisuus ei ole vähentynyt, mutta hänestä tulee loppua kohden tärkeä apu Mikkosille. Loistava Sveholm nousee hahmonsa kautta esille enemmän kuin aiemmin, ja jatkaa huoletonta näyttelemistyyliään sujuvin elkein.
Toinen alusta asti ollut hahmo, rikoskomisario Heinivaara muuttuu myös loikatessaan lain toiselle puolelle. Kari Sorvali on näytellyt hahmoaan mukavan omituisesti läpi sarjan; Heinivaara päältäpäin katsottuna vaikuttaa typerältä vitsinvääntäjältä, mutta on pintaa syvemmällä täysin tietoinen ympäristönsä asioista ja sisimmältään omaa etuaan tavoitteleva kovanaama, joka ei keinoja kaihda. Sorvali on hahmossaan kuin kuka tahansa kadunmies, mutta ei sittenkään. Heinivaara on sarjan mielenkiintoisin henkilö, eikä vähiten Sorvalin ansiosta.
Kun kuulee viimeisen kauden olevan meneillään, alkaa automaattisesti ajatella kaiken sulkevaa päätösjaksoa. Kyseisellä jaksolla on tärkeä rooli, sillä sen tulisi olla paitsi tyydyttävä päätös myös jättää hyvä maku (varsinkin jos katsojana on kunnon fäni). Ihanneloppu olisi yllättävä (kuten Sopranosin) sekä surullisen kaunis (kuten Lostin tai Paon), olematta kuitenkaan siirappinen. Mutta voi video, Helppo elämä tunki kuin tunkikin itseensä liikaa Hollywoodia, ja lopusta tuli… tylsä. Mutta hyvän maun se jätti, sillä tylsyydestä huolimatta kaikki jäi sen verran auki, että jatkoa saattaa ilmaantua.
Kaiken kaikkiaan Helppo elämä on kokonaisuudessaan täysin omaa laatuaan suamalaisten televisiosarjojen virrassa (ja se toivottavasti tulee myös viitoittamaan tietä tuleville kotimaan sarjoille), sillä siinä on kaikki hyvät ainekset sullottu samaan pussukkaan; toimiva käsikirjoitus kuorrutettuna loistavien näyttelijöiden tulkitsemilla kulmikkailla ja moniulotteisia hahmoilla. Helpon elämän maailmassa kukaan ei ole täysin hyvä, kaikki eivät ole täysin läpipahoja mutta jokaisessa henkilössä on itsekkyyttä, kieroutta ja ahneutta. Siis realismia.
