No mutta! Suomalainen satuelokuva on siinä määrin harvinaislaatuista viihdettä, että sellaisen vastaan tullessa on kokonainen arvostelu pakollista tavaraa. Jossain muualla (lue: Tšekissä) satuelokuvat ovat oma kukoistava ja korkealaatuinen genrensä, mutta meikäläisessä intraversumissa tällaiset teatterilevitykseen asti päässeet tapaukset pystyy puuseppäkin laskemaan helposti vaikka yhden käden sormilla. Lumikuningatar vieläpä nauttii aivan erityistä statusta genressään, sillä Päivi Hartzellin näkemys oli aikoinaan poikkeuksellisen kunnianhimoinen ja nimeäkin kerännyt, ulkomailla asti kuvattu suurtuotanto, joka pääsikin ilmestymisaikanaan aina Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi asti.
Mistä Lumikuningatar siis kertoo? Nimensä mukaisesti pohjoista lumen ja jään maata hallitseva Lumikuningatar (hypnoottisen hieno Satu Silvo) kaappaa pikkupojan haltuunsa ja jäädyttää tämän sydämen päästäkseen käsiinsä mystiseen jalokiveen, jonka hallitsijalle on luvassa koko maailman valtius. Pikkutyttö lähtee matkaan pelastaakseen ystävänsä pohjolan valtiaalta, mutta kohtaa matkansa varrella jos jonkinlaisia haasteita ja pelottavia hahmoja, mutta lopussa kiitos seisoo.
En muista ikinä lukeneeni varsinaista alkuperäistarinaa sellaisenaan, joten en osaa suoralta kädeltä sanoa missä määrin tämä seuraa sen viitoittamia polkuja. Erinäisten välillisten lähteiden perusteella sanoisin lähdeuskollisuuden olevan tässä tapauksessa kuitenkin sangen löyhää, sillä verrattuna vaikkapa aiemmin arvostelemaani neuvostoliittolaiseen näkemykseen Hartzellin visio tuntuisi improvisoivan luovasti tarinan päälinjojen väliin täysin omanlaistaan vertauskuvallista runollista unikuvaa, jolle suomalaisesta elokuvasta ei suoranaisia vastineita taida löytyä tänä päivänäkään.
Aloitetaan analyysi vaikka Kertun seikkailusta itsestään, joka on kuvattu eri vuodenaikojen kautta keväästä talveen, kuin kuvauksena ihmisen elämästä ja kasvusta aikuisuuteen. Eräässä kohtaa Kerttua vastaan asettuu noita, joka kaappaa lapsia lumotuilla suklaasydämillä, mustiin nahka-asuihin pukeutuvia kannibaalibarbaareja á la [movie]She – naarassoturi[/movie] sekä valkoisiin stringeihin pukeutunut jääkarhumies, joka on kuin suoraan repäisty jonkun Riotin legendaarisen karmeista kasarivuosien levynkansista. Hartzellin mielikuvitus on toisin sanoen lentänyt tätä tehdessä komeasti laidasta laitaan, eikä surrealistisen hämmentävästä kuvastosta suinkaan suotta ole lähdetty säästelemään. Uskoisin jungilaista psykologiaa tuntevien saavan tästä ainakin irti äärimmäisen mielenkiintoisia tulkintoja.
Erityisen paljon itse pidin Hartzellin tavasta jättää kaikki tämä katsojan omien hoksottimien ihmeteltäväksi eikä selittää kaikkea turhaan auki. Ja Hartzellin taideteoksessa ihmeteltävää riittääkin, sen takaavat upea viiden tähden veroinen visuaalinen toteutus, komea lavastus ja puvustus, Henrik Paerschin maailmanluokan kuvaus sekä Jukka Linkolan säveltämä tyrmäävän tunnelmallinen melankolinen soundtrack, joka kuljettaa muutenkin sopivalla tavalla vinksahtanutta tarinaa eteenpäin kuin vettä vain. Jos tämä ei vielä riitä, niin eräässä kohtaa Ismo Alankokin intoutuu heittämään yllättävän laulunumeron nahkapukuisena barbaarina. Jos Lumikuningattaren dubbaisi vaikka tšekiksi tai venäjäksi, koko elokuvaa tuskin suomalaiseksi uskoisikaan!
Lumikuningatar on tyrmäävän komea, äärettömän ennakkoluuloton ja lyömättömän tunnelmallinen satuelämys, helposti parasta lajissaan Suomessa koskaan. En tiedä mistä johtuu tämän saama negatiivinen tuomio niin monelta muulta leffaharrastajalta, mutta epäilen vahvasti tuon johtuvan genren vähäisestä tuntemuksesta sekä siitä tosiasiasta, ettei tällaista taida olla tehty kovin montaa samanlaista edes kansainvälisellä tasolla. Tällaisia oikeasti vilpittömän rohkeita ja omaperäisia luovia irtiottoja pölhöistä parisuhdekomedioista, geneerisistä supersankareista ja väsähtäneistä fingerporeista tarvittaisiin meidänkin aikanamme roppakaupalla nykyistä enemmän.
