Tuhansien kasvojen mieheksi tituleerattu Lon Chaney ehti huiman monipuolisen elokuvauransa aikana piipahtaa useammassakin sirkusaiheisessa elokuvassa, joissa surullista klovnia hänet laitettiin esittämään ainakin kahdesti. ”Hän joka saa korvapuustit” vuodelta 1924 sekä nelisen vuotta myöhemmin valmistunut ”Laugh, clown, laugh” saattavat herran tunnetumpiin rainoihin verrattuna vaikuttaa aluksi vaatimattomilta ja säälittäviltä pikku filminpätkiltä, mutta todellisuudessa ne painivat samassa sarjassa ja mitä varmimmin vieläpä voittoisalla puolella. Itse ainakin olisin valmis listaamaan molemmat elokuvat Chaneyn filmografian parhaimpiin.
Ruotsalaisohjaaja Victor Sjöströmin elokuvassa Chaney tulkitsee elämän alkuperää selvittävää professori Paul Beaumontia, jolle onni kääntää yhtäkkiä selkänsä. Häikäilemätön paroni Regnard (McDermott) ottaa kaiken kunnian hänen tutkimustuloksistaan ja vie samalla professorin puolisonkin mukanaan. Nöyryytetty ja vihainen Beaumont koettaa karistaa menneisyyden pölyt jaloistaan pestautumalla paikallisen sirkuksen leipiin. Hän hankkii elantonsa klovnina, joka ilta toisensa perään latelee areenalla sutkautuksia ja alistuu toisten klovnien läiskittäväksi. Pian yleisön suosikkinumeroksi muodostuva esitys poikii professorille hurjasti mainetta ja taiteilijanimenkin, mutta todellista iloa hänelle tuo ainoastaan sirkuksen suloinen hevostyttö Consuelo (Shearer), jolla on jo kosolti ihailijoita kintereillään.
”Hän joka saa korvapuustit” on sirkusdraamaa puhtaimmillaan. Sen viestittämä tarina elämän päähän potkimasta miehestä ja tämän unelmien tavoittelusta on henkeäsalpaavan kaunis ja toimii yhä yli kahdeksankymmenen vuoden jälkeenkin. Idearikas ja filosofinen elokuva ottaa uhmakkaasti kantaa viihdebisneksen julmuuteen istuttamalla yksinäisen klovnin ikuiseen hymyyn maalattuine kasvoineen ja sydänkuvioituine vaatteineen keskelle töllistelevää ja nauravaa yhteiskuntaa. Vaikka korvapuustit tekisivätkin kipeää, yleisön on saatava huvinsa.
Lon Chaneyn herkkä ja samalla hyvin vahva roolisuoritus kuuluu kiistatta sekä hänen uransa että koko mykkäelokuvan aikakauden vivahteikkaimpiin. Rujokasvoinen näyttelijä taipuu pellemaskinsa alla haavoittuvaiseksi ja surulliseksi hahmoksi, jonka tunneskaalan hän vyöryttää esiin äärimmäisen taitavasti ja harkiten, ele eleeltä. Siksi onkin harmillista, kuinka lyhyeksi päähenkilön ruutuaika on jätetty. Onnettoman klovnin elämää jaksaisi mieluusti seurata aina alkuteksteistä loppuhimmennykseen saakka, mutta suunnilleen puolessavälissä tarinankerronta hyppää pitkäksi aikaa sivuhenkilöiden puolelle. Tämä ei onneksi laske elokuvan pisteitä kuin hitusen, sillä sivuroolitkin on toteutettu mainiosti. Häijyn piittaamatonta paronia tulkitseva McDermott kantaa roolinsa rennon huolettomasti eikä Consuelon kengissä tanssahteleva Shearer jää ollenkaan vastanäyttelijöidensä varjoon. Mykkärainoissa niin yleisenä riesana kummittelevat turha teatraalisuus ja tulkinnan ylitsevieminen on tässä elokuvassa osattu jättää syrjään.
Kamerankäyttö on taidokasta ympäri filmin. Valojen ja varjojen leikki on viety välillä äärimmäisyyksiin ja juuri tällainen uskaliaisuus elokuvan visuaalisella puolella muodostaa sirkusmiljöön vaatiman sadunhohtoisen tunnelman. Realistinen ja tyylikäs lavastus sekä muutamat ulkosalla kuvatut kohtaukset luovat vastapainoa sisätiloissa ikuistetuille, voimakkaille ja hyvinkin moderneille otoksille. Käsikirjoitusta hienosti tukeva leikkaus sekä ajan etenemistä symboloiva karttapallon pyörittely kohtausten välillä kokoavat tarinanpalaset yhtenäiseksi jatkumoksi, jota on ilo seurata. Alkuaikojen Hollywoodin tyyliin myös musiikki on jaksettu säveltää kärsivällisesti ja sovittaa nuotti kerrallaan elokuvan lisämausteeksi.
Takuuvarman kyynelryöpyn sekä siinä sivussa runsaasti ajatuksia loihtiva ”Hän joka saa korvapuustit” toimii nautintoelämyksenä kelle tahansa elokuvan ystävälle. Se on taianomainen, koskettava, monisävyinen ja herttainen filmi, jonka arvostus Pohjoismaissa ja muuallakin on jäänyt valitettavan vähäiseksi.
”He slapped me, Marie. I would have killed him, but they laughed – laughed as if I were a clown. ”
