Vietnamin sota on kauheimillaan ja nuoret miehet värväytyvät armeijaan, jotta heistä tulisi sankareita. Olen kuullut kyseisen juonen varmaan 249 kertaa. Siltikin, jostain niin wanhasta ja kierrätetystä voi saada hyviä elokuvia – Vietnamin sota à la Stanley Kubrick.
Matka alkaa koulutuksesta, jonka ensimmäisinä päivinä tulee selväksi, ettei tämä olekaan mitään paukkupurkkapelleilyä. Kersantti Hartman(R. Lee Ermey) sylkee suustaan mitä hävyttömämpiä loukkauksia jatkaen, jatkaen ja jatkaen kuin duracel-pupu ikään ja upottaa näin kyntensä alokkaiden mieliin, jotta heistä tulisi A-luokan sotilaita. Koulutus on hirveää rääkkäystä ja joitain onnettomia nöyryytetään hirveästi. Henkinen ja fyysinen tasapaino laitetaan kovalle koitokselle, mikä lopulta päätyy varsin ironisesti vessaan. Itse sota on jokseenkin eri asia. Vihollinen on kuin joukko Tarzaneita viidakossa, josta ei ikinä tiedä, milloin räjähtää pommi tai tarkka-ampujan laukaus.
Tuohon aikaan, 1980-lvuun lopulla, ilmestyi kaksi suurta sotaelokuvaa vuoden sisällä: Platoon ja tämä. Platoonissa keskityttiin enemmän miesten tuntemuksiin ja koko elokuva on pelkkää sotaa, missä yksilöllisyys ja miesten erilaiset näkemykset inhimillisyydestä ja sotimisen tavoista ryöpsähtelevät esiin. Jotkut menetetään kokonaan, mutta osa palaa, eikä halua muistaa tätä elämänsä kohokohtana. Full Metal Jacketissa sodan kylmyys on samaten hienosti kuvattu ja jenkit käyttäytyvät todella sikamaisesti siviilejä kohtaan, ilman poikkeuksia tällä kertaa.
Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, vaikkeivat ylly pohtimaan eettisiä kysymyksiä, kuten Platoonissa. Kersantti Hartman varastaa luonnollisesti jokaisen kohtauksen, missä on ja Alokas Pylea käy ihan sääliksi. Vietnamin siviiliväestöön filkka ei taas keskity, kun taas Platoonissa sillä oli paljon suurempi jalansija miesten mielialassa. Riisipeltoa kyntävät farmarit jätetään suurimmalta osalta rauhaan mutta naisten asemaa sodassa on hieman kuvattu – ilotyttöjä, jokaikinen.
Stanely Kubrick tekee ohjaajana taas erinomaista työtä. Jokainen kohtaus, aina koulutuspaikan steriileistä makuuhuoneista, aina Vietnamiin huokuu uskomatonta symmetriaa, lähes jing ja jang – tyylistä tasapainoa, minkä voi nähdä jokaisessa Kubrickin teoksessa. On kuin jokainen asia on juuri niin kuin sen pitäisi olla, ja katsoja ei voi kuin nauttia. Osa jutusta kyllä menee vähän yli, kuten Jeesusksen synttäripäivälaulu, mutta silti Kubrick näyttää hienosti eri tavalla, miten turhauttavaa sota on, tai miten täydellisen pahuuden kasvot ovat täysin erilaiset, kuin odotit.
