Nähtyäni aikoinani Päivä ja yö -elokuvan olin aivan myyty ja halusin nähdä lisää Simon Stahon ohjauksia. Ahkera, osaava ja helppoja elokuvia välttävä tanskalaissyntyinen ohjaaja ei ole ymmärrettävästi saanut suurempaa yleisöä faneikseen, mutta varsin ahkeraan tahtiin hän jaksaa silti filmejään vääntää. R&A -festarit vuosimallia 2009 antoi oivan tilaisuuden nähdä lisää Stahon luomuksia Heaven’s Heart -avioliittokuvauksen myötä. Päivä ja yö -filmistä tykänneet eivät varmasti pety Stahon uusimpaankaan, sillä samaa intensiivistä ja ytimekästä elokuvakerrontaa on taas luvassa.
Pettäminen on aihe, jota on elokuvissa käsitelty monia kertoja vaihtelevin tuloksin. Tietenkin legendaarisin on Bergmanin viiltävässä maineessa oleva Kohtauksia eräästä Avioliitosta, mutta nykyisin taitaa mieleen pulpahtaa ensimmäisinä esim. kotimaiset tuotokset, joissa vaikeaa ja satuttavaa aihetta on kuvattu varsin puolivillaisesti sekä jopa viihteellisestikin. Poikkeuksena viime vuosien tuotoksista on tietenkin kotimainen mestariteos Musta jää, jonka genresekoitus on viime aikojen vahvimpia elävän kuvan kokemuksia. Heaven’s Heart kuvaa pettämisen välittämiä tunteita pelottavan aidosti koetellen katsojan moraalia pistäen samalla aivotyöskentelyn liikkumaan.
Stahon elokuvat eivät ole kliseisiä tai helppoja ratkaisuja etsiviä. Teknisestikin ne etsivät uusia kikkoja kertoa tarina mahdollisimman hyvin. Kuitenkaan ne eivät ole mitään visuaalisia kikkailuja tai kerronnaltaan monimutkaisia teoksia. Silti ne tulevat niin lähelle katsojaa, etteivät ne ole mitään helppoja katsomiskokemuksia. Staho ei yritä eikä haluakaan viihdyttää, vaan tekee raadollisia kuvauksia ihmismielen raunioilta. Samalla tavoin kuin Päivä ja yö tai Bang Bang Orangutang, niin Heaven’s Heart kuvaa ihmisiä henkisessä kriisitilanteessa. Tällä kertaa Staho kuvaa tapahtumat lähes kokonaan kahdessa eri talossa ja päähenkilöitä on neljä, eikä oikeastaan muita hahmoja olekaan. Rajatut henkilöhahmot ja tapahtumapaikat luovat varsin intensiivisen ja ahdistavan ilmapiirin, johon katsoja siepataan väkisin mukaan. Hengähdystaukoja ei ole ja katsoja joutuu samalla miettimään omaa elämäänsä sekä aikaisemmin pääkoppaansa sijoittamiaan arvoja.
Kaksi avioparia ovat olleet iät ja ajat ystäviä. He ovat kokeneet yhdessä paljon, matkustelleet, viettäneet yhdessä hauskoja illallisia sekä jakaneet yhdessä vuosien varrelle kertyneet ilot ja surut. Heidän ystävyytensä on kestänyt ja pysynyt varsin vahvana. Eräänä iltana he kohtaavat taas normaaliin tapaansa toisen pariskunnan luona. He laittavat hyvää ruokaa, maistelevat kehuttuja viinejä ja juttelevat arkisista asioista. Tällä kertaa puheenaiheet ovatkin varsin vakavia ja jopa kohtalokkaita. He ryhtyvät keskustelemaan parisuhteistaan, pettämisen mahdollisuudesta ja yhdessä olon syistä. Jokaisella on oma näkökantansa asioihin ja avioparien sisällä jopa varsin poikkeava. Keskustelu nostaa tunteita pintaan ja sanailu muuttuu välillä varsin aggressiiviseksi. Kuitenkin illallinen päättyy hyvissä merkeissä ja pariskunnat jatkavat taas yhteisoloaan. Ilmaan heitetyt kysymykset kuitenkin jäävät vaivaamaan kaikkia neljää osapuolta, eivätkä keskustelut lopu tähän. Eivätkä teot.
Heaven’s Heart ottaa kaksi avioliittoa suurennuslasin alle tarkkailuun. Perinteisen melodraaman keinoja käyttäen jopa parodiaan asti Staho saa pidettyä kokonaisuuden hienosti kasassa puhaltaen uusia tuulia jo elähtäneen ihmissuhdedraamagenreen. Varmasti tulee mieleen moniakin vertailukohtia elokuvamaailmasta, mutta Stahon teos tuntuu kuitenkin täysin omalaatuiselta ja tuoreelta tapaukselta. Ihmissuhdesotkujen aiheuttama henkinen helvetti riuhtoo katsojaansa ja varsin hienosti kirjoitettu dialogi pitää sisällään miettimisen arvoisia pointteja ihmissuhteiden järkevyydestä. Henkilökerronta on tällaisessa tapauksessa tietenkin elintärkeä elementti ja Staho onnistuu tälläkin kertaa siinä täysillä. Henkilöt eivät todellakaan ole mitään yksiulotteisia kokonaisuuksia, vaan varsin aitoja ja kompleksisia persoonia. Heidän tekonsa ja motiivinsa joko hyväksyy tai ei, mutta heitä kuitenkin jollain tasolla ymmärtää.
Näyttelijäpuoli on täysin kondiksessa, eikä näistä hienoista suorituksista löydy mitään narisimisen aihetta. Stahon vakiokasvo Mikael Persbrandt kuuluu Ruotsin osaavimpiin sekä vakuuttavimpiin näyttelijäkykyihin. Persbrandtin olemuksesta löytyy kovaa jätkää, mutta myös piilotettuja henkisiä haavoja. Hänen roolihahmonsa ovat aina kovan ulkokuoren alla varsin murskaantuneita ja surullisia henkilöitä. Tällä kertaa hän on varsin sekä varsin kiltti perheenisä että kunniallinen aviomies vetäen nappiin osuvan roolisuorituksen. Persbrandt ei varmaan ole ikinä epäonnistunut ja tälläkin kertaa veto on älyttömän vahva. Kuitenkin Persbrandtin vaimoa näyttelevä Lena Endre ehkäpä vetää vieläkin vakuuttavamman show’n naisena, jonka koko maailmankuva räjähtää pirstaleiksi ja kaikki nähty työ valuu hänen mielessään pelottavan uskottavasti hukkaan. Myös moraalisesti kaikista arvelluttavimman hahmon roolissa nähtävä Maria Lundqvist tekee henkilöstään samaan aikaan vahvan ja säälittävän. Hänen aviopuolisonaan nähtävä Jakob Enklund jää muita näyttelijöitä vähemmälle huomiolle, mutta pärjää kuitenkin hyvin muiden rinnalla.
Heaven’s Heart on pieni elokuva isoista asioista. Se samalla välittää elokuvan hahmoista, mutta on myös viiltävän kylmä analyysi pitkään kestäneiden ihmissuhteiden ongelmista. Pettämistä ei käsitellä mitenkään kevyesti, vaan sen aiheuttamat räjähdyksen lailla kimpoilevat tunteet räiskyvät voimakkaasti valkokankaalla. Puheliaiden, satuttavien ja viisaiden draamojen ystävät saavat tästä varmasti paljon irti.
