Yleensä aikoinaan sensuurissa olleet, kivikautiset leffat ovat paikoitellen tahattoman koomisia nykypulliaisen silmin. M – kaupunki etsii murhaajaa on kuitenkin yhä kumman karmivaa katseltavaa. Tekeekö sen Peter Lorren kauhistunut katse, vaiko häh – leffa tunnelmoi nimittäin äärimmäisen taitavasti.
Fritz Langin (Metropolis) tositapahtumiin perustuvassa stoorissa lapsia alkaa katoilla, ja kaupunki menee täysin sekaisin – liikkeellä on mielipuoli lapsimurhaaja. Kansalaiset epäilevät toisiaan, perhesiteet säröilevät ja kaaos vain kasvaa. Viha kasvaa loputtoman suureksi, mutta miten selkeästi sairaan murhaajan kanssa lopulta pitäisi menetellä?
M – kaupunki etsii murhaajaa on äärimmäisen synkkä leffa. Sen maalaama kuva yhteiskunnasta on totaalisen kaunistelematon, ja selkeää kritiikkiä sitä kohtaan Langilta kyllä löytyy. Loppuskene herättää ristiriitaisia mietteitä ja keskustelemisen aihetta pitkäksi aikaa. Kokonaisuutta voi toki katsoa myös vain wanhana kunnon sarjamurhaajaleffana.
Johtolankojen yhdistelemistä toisiinsa kuvataan tarkasti. Kerronta on sujuvaa, vaikka keskivaiheilla yksityiskohdat saattavat pitkästyttää. Elokuvassa ei ole musiikkia lainkaan, ellei mukaan lueta murhaajan viheltelemää Vuorenpeikkojen tanssia. Moinen kikka ja varjoja hienosti hyödyntävä visuaalinen ilme luovat aidosti painostavan fiiliksen.
Hienointa leffassa tuntuu kuitenkin olevan Lorren roolityö ymmärtämättömänä, aika symppiksenäkin pahiksena. Häiskä on hyvä esimerkki siitä, miten silmät ja eleet tekevät hahmolle usein paljon enemmän kuin dialogi. Lorren ilmeily ja kirjain M ovat leimautuneet leffahistoriaan ansaitusti; tämän filmin tatsi ei ole yli 70 vuodessa juuri laimentunut.
