Jos Tintti olisi sarjakuvahahmon sijasta oikea henkilö, hän ei itse asiassa olisi paljon muuta kuin töyhtötukkainen junnu. Vaikka hän on seikkaillut ympäri maailmaa ja kertoman mukaan elättää itsensä reportterina, hän ei isommin itsestään retostele. Sarjakuvissa hän on nokkela johtolankojen metsästäjä, jonka oikeudentaju on niin pettämätön kuin hänen luojansa, belgialainen Hergé, saattoi kymmeniä vuosia sitten kiltille pojalle kuvitella. Steven Spielbergin ja Peter Jacksonin tulkinta Tintin seikkailuista on hengeltään uskollinen Hergén sarjakuville. Hengeltään uskollinen voi tietysti olla muuten kaukana alkuperäisestä. Yksisarvisen salaisuus yhdistelee eri Tintti-albumien juonia kursailematta, eikä elokuvassa näy tippaakaan Hergélle ominaista pökkelöhköä ja viivaimensuoraa kuvitustyyliä. 3D-version vertaaminen alkuperäisiin sarjakuviin on kuin laittaisi sorsalinnun ja Aku Ankan rinnatusten: Selviä yhtäläisyyksiä löytyy, mutta ankan ja ankan välillä on silti vissi ero.
Tintti koostuu hahmona vaatimattomuudesta, sukupuolettomuudesta ja objektiivisesta tiedonjanosta. Hän kannustaa muita, eikä soimaa kuin kenties koiraansa joskus, ja silloinkin hyvästä syystä. Hergé ei koskaan piirtänyt Tintille rakastajaa, mutta eipä Tintti näytä mitään minniä kaipaavankaan. Hän elää työlleen, vaikkei koskaan näytä kirjoittavan juttujaan. Sellaisen tyypin esittäiminen on usein epäkiitollinen tehtävä. Jamie Bell onnistuu tämän puhtoisen sankaripojun esittämisessä tältä kantilta katsottuna hyvin. Häntä on jo moitittu pliisuksi. Mutta ainakaan hän ei yritä muuttaa Tinttiä näyttelemisellään päinvastaiseen suuntaan. Toki elokuvan Tintti pidättelee sarjakuvien Tintin tuttua kulmien kurtistelua paikoin jopa liikaakin, mutta tällöin syy ei välttämättä ole Bellissä, vaan käytetyssä tekniikassa ja/tai Spielbergin ohjauksessa. Kaikki elokuvan hahmot on tietokoneanimoitu, ja vain näyttelijöiden liikkeet ja puhe on taltioitu animaatiohahmojen elävöittämiseksi. Laitteet ovat tarkkoja, mutta ehkä Spielberg on halunnut tuoda tässä elokuvassa Tintin yleisön eteen enemmän sellaisena kuin tämä oli ensimmäisissä seikkailuissaan. Niin ollen hahmoa voi hyvällä syyllä jopa pikkuisen kehittää jo suunniteltuja elokuvan jatko-osia ajatellen.
Yksisarvisen salaisuus pohjaa mm. albumeihin Le Secret de la Licorne (Yksisarvisen salaisuus, 1943) ja Le Trésor de Rackham le Rouge (Rakham Punaisen aarre, 1944). Spielberg ja Jackson ovat viisaasti päättäneet ottaa jo tässä elokuvassa mukaan kapteeni Haddockin, joka ilmestyi tuomaan väriä Tintti-sarjakuviin vasta vähän ennen näitä tarinoita. Haddockin juoponörinöitä tulkitsee turkasen hyvin motion capture -näyttelemisen veteraani Andy Serkis. Pahasti alkoholisoitunut merikarhu on kiistatta sekä sarjakuvien että tämän elokuvankin särmikkäin hahmo. Serkis näyttelee Spielbergin ja Hergén luomissa raameissa niin nappiin, ettei Haddockista jää varmaan kenellekään krapulaa. Sen sijaan häntä, Tinttiä ja Milou-koiraa tietysti siinä kyytipoikana tahtoisi nauttia pian lisää. Jo Hergé oivalsi, kuinka täydellisesti tämä kolmikko tukee toisiaan. Haddock tarvitsee selväpäistä Tinttiä, Tintti uskollista ystävää ja Milou jonkun rapsuttamaan sieltä, minne ei itse yllä.
Kapteeni Haddockin alkoholiongelma on yksi Yksisarvisen salaisuuden keskeisiä pulmia. Se on estää Tinttiä ratkaisemasta kadonneen pienoismallilaivan arvoitusta, jota paisuttaa hänen ovelleen ammuttu mies. Haddockilla pitäisi olla ratkaisu ongelmaan, mutta kirottu humala on hukuttanut sen, eikä vastausta tahdo löytyä niin aavalta mereltä kuin keskeltä Saharaakaan. Pulma on vaikuttanut myös elokuvan tuotantopuolella. Amerikkalaisyleisölle ei edelleenkään ole selviö, että animaatioelokuvassa voisi kännätä tai ammuskella kovilla. Tekijät ovat pitäneet tarkkaa huolta siitä, että mikään paheksuttava ei elokuvassa tapahtuisi ilman hyvää syytä. Siinä sivussa he ovat onnistuneet pitämään hahmojen välisen dialogin melkein yhtä vuolaana kuin se on sarjakuvissa. Myöskään 3D:n takia puhekuplien sisältöä ei ehkä ole haluttu pakata liiaksi kuviin. Syvyysvaikutelman huikea mahti ja kekseliäästi muutamaankin otteeseen käytetty hahmon näkökulman siirtäminen kameralle voisivat aiheuttaa sen, että leffasta jäisi ilman runsasta puhetta jotakin oleellista huomaamatta. 3D:nä koettuna Yksisarvisen salaisuus onkin siksi tasapainoisimmillaan.
Yksisarvisen salaisuus on täynnä tuttuja naamoja, vaikka tekijät ovat karistaneet piirrettyjen sarjakuvahahmojen ääriviivat kauas taakseen. Esimerkiksi etsiväkaksikko Dupond ja Dupont näyttävät kuin ensiluokkaisilta vahakabinettikopioilta itsestään, joskin nämä kopiot pystyvät myös toimimaan valkokankaalla oikeiden ihmisten tavoin. Hahmojen sarjakuvamaisuus ilmenee mm. pyöreinä neninä, vähän normaalia isompina päinä ja toimintakohtauksissa slapstickiksi läiskähtävänä hassutteluna. Tekijät ovat kunnioittaneet Hergén halua tehdä sarjakuviensa miljööstä mahdollisimman aidon näköinen muuttamalla tapahtumapaikat valokuvantarkkaa realismia ja seikkailun jännitystä henkiviksi paikoiksi 1900-luvun alkupuoliskolta. Hergéä on kunnioitettu tavallaan myös niin, että sarjakuvamestarin näköinen piirtäjä vilahtaa aivan seikkailun alussa.
Paikkoihin liittyy Yksisarvisen salaisuuden isoin mutta. Englanniksi käännetyissä Tintti-albumeissa hahmojen nimet viittaavat Belgian sijasta Englantiin. Niin Yksisarvisen salaisuudessakin Tintti asuu selvästikin jossain Keski-Euroopan tienoilla, mutta kuten alkuperäiseltä ääniraidalta voidaan kuulla, Dupond ja Dupont ovat Thompson ja Thomson, Milou taas Snowy jne. Tästä seuraa pienoista maattomuuden tuntua. Myös toimintakohtauksiin on ahdettu enemmänkin amerikkalaisille tyypillistä paisuttelua, mikä ehkä vetoaa nuorempaan katsojasukupolveen, mutta ei niinkään tällaiseen vanhempaan Tintti-faniin. Olkoonkin, että 3D:nä elokuva imee katsojansa sisäänsä kuin Disneylandin härveli. Näistä pienistä mutinoista huolimatta tämä Tintin elokuvaseikkailu on taas mainio osoitus Steven Spielbergin ja Peter Jacksonin tarinankertojan kyvyistä. Tai ainakin he osaavat valita hyviä käsikirjoittajia. Yksisarvisen salaisuudelle voi vilpittömästi toivoa lisää jatkoa, ja paljon.
