Tämän elokuvan näin joskus Sotamies Ryanin jälkeen, jota virheellisesti pidin ensiluokkaisena mestariteoksena. Silloin Malickin elokuva lipoi silmieni ohitse hitaasti ja tylsästi. Vasta nyt ymmärrän tämän elokuvan merkityksen.
Veteen Piirretty Viiva on yksinkertaisesti elämää suurempi teos. Ei pelkkä sotaleffa, jota Ryan ja useimmat muut ovat, vaan kerrontaan nojautuva, inhimillinen ja filosofinen. Sota ei ole tässä elokuvassa alentunut korkkarityyliseksi seikkailuksi, kuten Ryan, vaan se osoittaa selvästi raadollisuutensa ja pahuutensa. Sotilaatkaan eivät ole mitään yliluonnollisia ramboja, pelkkiä koneita jotka tappavat toisia koneita. He ovat tavallisia ihmisiä, isiä ja poikia, jotka ovat keskellä maailman suurinta järjettömyyttä, joita ei voi sanoin kuvata, ja jota he eivät itse voi mitenkään ymmärtää. He eivät jahtaa kunniaa, seikkailua tai taistelua, he yrittävät vain pysyä elossa ja järjissään tuhokoneessa, joka ei sääli ketään.
Näyttelijät tekevät kaikki osaavaa työtä, mutta he eivät ole pääosassa, vaan sota. Piristävästi kukaan ei nouse muiden yläpuolelle, he ovat kaikki samalla linjalla, kenties Caviezelia ja Penniä lukuunottamatta. Elokuvan antoisimmat puolet tarjoaa kylläkin herkkä kerronta, Malickin rauhallinen ohjaus ja etenkin Hans Zimmerin upea musiikki, joka saa silmät kosteiksi paatuneeltakin.
Veteen Piirretty Viiva on herkkä, ihmisläheinen ja runollinen kertomus sodan kauhuista, ja samalla elokuva, joka eroaa sotaleffojen massasta kuin veri ruohikosta.
nimimerkki: Jumikuppa
