Lapsuus on herkkää ja viatonta aikaa, jolloin lapsi rakentaa maailmankuvaansa ja persoonallisuuttaan. Se on kaikille arkaa aikaa, sillä usein traumaattinen lapsuus jättää jälkensä ihmiseen, ja ne voivat myöhemmin heijastua aikuisiällä mitä moninaisimmilla tavoilla. Aina traumaattisen tapahtuman ei tarvitse edes heijastua henkilön tekemisissä. Niistä voidaan puhua täysin avoimesti, vaikka elokuvan keinoin.
Yhtenä Ranskan “uuden aallon” pioneerina Godardin ja Resnaisin ohella voidaan mainita Francois Truffaut. Uudesta aallosta tulee nopeasti mielenyhtymiä sellaisiin asioihin kuten auteur. Jo nuorukaisena Truffaut korosti auteurin merkitystä, jonka mukaan ohjaajan tuli olla voimakas ja persoonallinen taiteilija. Aatteena auteur on, kuten määrittelystäkin tulee ilmi, intohimoinen. Elokuvan ilmaisukeinot eivät saa jäädä paikalleen, vaan tulisi etsiä uusia tapoja ilmaisuun ja kehittää elokuvan kieltä. Näin auteuria voidaan hyvällä syyllä pitää elokuvan kehityksen airuena ja edelläkävijänä. Se on melkein auteurin velvollisuus, ja “taiteilijan mitta”, sillä tuskin voidaan väittää, että muut taiteilijat ympäri maailman eivät olisi ottaneet Ranskan uuden aallon kaltaisen luomisenvimman täyteisistä ajoista omaa oppi-isäänsä.
Truffaut on hyvällä syyllä ansainnut auteur- nimikkeensä. Truffautin elokuvat ovat helppoja ja omintakeinen kerronta sävyttää jokaista tarinaa. Se, mikä tekee Truffautin elokuvista omintakeisen, ei ole suinkaan juoni, vaan se, miten luontevasti elokuvan juoni rakentaa katsojalle hahmojen sisäistä maailmankuvaa.
400 kepposta on Truffautille itselleen hyvin henkilökohtainen elokuva, sillä se kertoo ohjaajan omasta vaikeasta lapsuudesta. Teos on omaelämäkerronnallinen, tosin päähenkilönä on Antoine Doinel -niminen lapsi, jota pidetään pelkkänä hulttiona.
Kerronta tapahtuu täysin lapsen näkökulmasta, jossa koulun opettajat ovat diktaattoreja, vanhemmat julmia ja vain kaverit ovat luotettavia ja ymmärtäväisiä. Elokuva on silti huoleton kertomus lapsuudesta, ja jotkut katsojat saattavat todella tuntea palaavansa lapsuuteen.
Elokuva ei syyllistä lapsia heidän tempauksistaan, jotka saattavat joskus jopa rikkoa lakia, vaan kritiikki kohdistetaan aikuisiin, etenkin lasten huoltajiin. Heiltä puuttuu usein kyky ymmärtää lastaan: katsojalle välitetään kuvaa virheellisestä kommunikoinnista lapsen ja aikuisen välillä. Doinel on vähällä polttaa kotinsa vahingossa, mistä perheen isä hurjistuu. Kyse on vain siitä, että Doinel itse tietämättömyydessään laittoi kynttilän liian lähelle verhoa. Isä rankaisee poikaa, mutta unohtaa, että pojan tarkoitus ei ollut tehdä tuhopolttoa. Kyse oli vahingosta. Tämän tapaisia vastakkainasettelua nähdään koko elokuvan ajan, siitä revitäänkin kaikki irti hyvin taidokkaasti. Elokuva ei alleviivaa teemaansa, mutta seisoo hyvin vakaasti perusajatuksessaan. Elokuvan nimi, 400 kepposta, tuntuu provosoivan vanhemmuutta ja aikuisia. Doinel kyllä tekee suuremman kepposen elokuvan aikana, mutta vanhemmat eivät ymmärrä, ja tekevät pienistäkin asiasta liian suuren, eikä totuus lopulta ole edes vanhempien käsityksessä. Siitä nimi 400 kepposta, kuin aikuisen suusta.
Tuskin kukaan voi kiistää Truffautin lapsuuden olleen vaikea. On aina helppo ymmärtää toisen ihmisen patoutuneita tunteita, mutta toisaalta ne ovat jokaiselle hyvin henkilökohtaisia, eikä niistä pitäisi udella enempää kuin henkilö itse sallii. Truffaut sallii katsojan nähdä paljon. Katsoja voi tuntea, kuinka ohjaaja hiljaa kertoo omaa tarinaansa, ja avaa katsojalleen henkilökohtaisen alueen elämästään.
Kokonaisuutena elokuva on hyvin herkkä ja hyvin henkilökohtainen. Jälkimmäinen voidaan ainakin tässä tapauksessa laskea hyväksi puoleksi, sillä vaikka Truffaut antaa laajan näkemyksen itsestään lapsena, hän käsittelee tunteitaan silti hallitusti. On vaikea sanoa, mitä elokuvalta jää toivomaan. Sen jokainen osa-alue toimii hyvin, elokuvan tasoihin on todella helppo päästä käsiksi. Elokuva kulkee koko kestonsa tasaisesti yhdellä, selkeällä koheesiolla. Tämä voi olla kontekstista riippuen hyvä asia, sillä teos on pakostakin tasainen, mutta joitakin tärppejä se ei hyödynnä, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Toisaalta liiallinen uppoutuminen yhteen detaljiin voi syödä tehoa toiselta. Ongelma on perin hankala.
Elokuvasta pitää silti kovasti ainakin sen helppouden ja ihmisläheisyyden vuoksi. Jokainen voi pienellä paneutumisella elokuvan teemaan tuntea ainakin pieniä nostalgisia tunteita lapsuudesta.
