Ensi silmäys tähän elokuvaan oli odottavainen. Miyazakin elokuvia ei voi vain katsoa et “ok, onpas söpöjä hahmoja ja kiva juoni” vaan niistä täytyy saada irti enemmän: kun kissabussin valot osuvat silmiin ja leveästi hymyilevä Totoro näyttää (uskokaa tai älkää) jopa pelottavalta, olin myynyt sydämeni Hayao Miyazakille. Lopullisesti.
“Lopullisesti” tuli syystä, että ensiksi näin tämän mestarin elokuvista “Henkien kätkemän” ja rakastunut siihen ikihyviksi. “Tonari no Totoro” ei yllä siihen taiteellisuuteen ja herkkyyteen kuin Oscarilla palkittu sisarensa. Mutta Totorolta en hakenut kilpailijaa “Henkien kätkemälle” enkä VOISIKAAN verrata niitä keskenään. Joten en tee sitä.
“Totoro” oli herkkä, sievästi kuvattu kertomus siitä, mitä takapihan nurkilta voi löytyä pöllämystyneen sammakon lisäksi. Jotenkin, tahtomattaan Miyazaki on onnistunut saamaan (minulle ainakin) sen tunteen,että Totoro on pelottava, mutta kiltti otus. Se ei luultavasti ollut tarkoitus, mutta näin minä sen näin. Totoro ja sen pikku ystävät olivat pelottavia. Piste.
Kaikki tulkitsevat elokuvia eri tavoin. Minulle Totoro oli tarina siitä, miten lasten silmien kautta metsiköistä löytyviä otuksia ei tarvitse pelätä, sillä niiden todellinen luonne paljastuu vain niihin tutustumalla. Ja parhaiten se onnistuu lasten kautta, ovathan lapset paljon avarakatseisempia kuin aikuiset ja tämän Miyazaki osaa kuvata loistavasti. Tarinasta voi siis saada täysin erilaisia kokemuksia, enkä vähättele yhtään toisten näkemyksiä, sillä omani oli erittäin outo.
Kuitenkin, “Tonari no Totoro” oli kaunista katseltavaa, Miyazakin elokuville tyypillisesti myös kuunneltavaa. Musiikki täydensi elokuvaa niin hyvin, että tällaisessa onnellisessa ja “pahiksettomassa” elokuvassa voi nousta kyynel silmään. Niin kaunista on anime, kun on hyvin tehty. Kiitos.
