Ulkomaat on komedioissa hupsu alue turvallisen kotimaan, tässä tapauksessa Yhdysvaltojen, rajojen ulkopuolella. Siellä outoja tapoja noudattavat ja kummallisia sapuskoja popsivat mysteeriset paikalliset pölisevät sekavaa kieltään, ja varomatonta matkustaja vaanii romanssi. Kidnappaukset ja kuolemat säästetään tavallisimmin toimintajännäreihin. Tosin ihmiskaappaukset ja kuolo ovat läsnä myös Billy Wilderin hupailussa Avanti!, jonka Wilder pohjusti yhdessä pitkäikäisen yhteistyökumppani I.A.L. Diamondin kanssa Samuel A. Taylorin näytelmän pohjalta. Kyseiset vakavat elementit toki sovelletaan mukaan huumoripohjalta.
Bisnesmies Wendell Armbruster, Jr. (ahkerasti Wilderin kanssa työskennellyt Jack Lemmon) matkustaa Italian Ischiaan noutamaan jokavuotisella rentoutumismatkallaan menehtynyttä isäänsä. Asialla on kiire, sillä kotipuolessa odottavat pika-aikataululla järjestetyt hautajaiset. Armbuster törmää Pamela Piggottiin (Juliet Mills), joka on matkannut Italiaan viedäkseen kotimaan multiin niin ikään Ischiassa äskettäin kuolleen äitinsä. Tietenkin selviää, että kahden edesmenneen välillä on ollut jo pitkään jatkuva suhde. Pyrkiessään pitämään salasuhteen salaisena, taistellessaan paikallista byrokratiaa vastaan ja etsiessään kadonnutta ruumista Armbuster tulee tietenkin siirtäneeksi salaisen rakkaustarinan seuraavalle sukupolvelle.
Avanti! jatkaa aikaisempien Wilder-komedioiden Suutele minua, tyhmyri ja Poikamiesboksi vanavedessä tutkiessaan kaksinaismoralistista eloa. Kovin siivoisina näyttäytyneet pikkukylä ja suurkaupungin vakuutusyhtiö ovat vain korvautuneet italialaisella lomahotellilla. Lomakulissin kätköissä kunnollisetkin ihmiset voivat irrottautua tiukoista seksuaalinormeista, ja irrottautujia on brittiläis-amerikkalaista pariskuntaa enemmänkin.
Perhearki on toki elokuvissakin rosoistunut jo niin, että elokuvahahmojen syrjähypyt ovat monin paikoin lähempänä sääntöä kuin poikkeusta. Aihe on vakava, mutta Wilder hakee kevyempää lähestymissuuntaa. Kun konservatiiviselle Armbusterille ja vapaamieliselle Piggottille selviää heidän vanhempiensa suhteen olemassaolo, ovat reaktiot oletettavasti erilaiset, ja vastakkaisten katsantokantojen kohtaamisesta syntyy nautinnollista kipinöintiä.
Varsinaista hupia haetaan kuitenkin kulttuurieroista, kun Italian auringon alle saapuvat jenkki ja britti. Lopputuloksena on melko perinteisiin kansallisstereotypioihin ja tuttuihin valtiovitseihin nojaava komedia. Toki sanataiturit Wilder ja Diamond muistavat yleisöään ovelilla vääntelyillä ja hallitulla vitsinrakentamisella, jota herrojen edellisiä yhteistöitä katsoneet osaavat odottaa. Kuitenkin aiheet ovat perinteisiä: luvassa on vähän vitsailua kielestä, säästä, ruuasta ja muutama muuten vaan erilaisista elintavoista. Mukaan saadaan jopa kytkös paikalliseen rikollisuuteen. Onneksi irvailua on laajennettu myös italialaisvitsien ulkopuolelle, parhaimmillaan jopa itsesatiirin tontille. Ikävä kyllä huumori alkaa korvautua odotettavissa olleella romantiikalla. Pahin siirappisuus vältetään, mutta ovelia sanailuja on turha odottaa, kun huulet täyttyvät hunajasta ja silmät sokerista.
Loppujen lopuksi elokuva ajautuu tilanteeseen, jossa uusia vitsejä varten täytyy esitellä aina uudet hahmot – eikä hahmoja tosiaankaan ole saatavissa joka kulmauksen takaa. Samalla korostuu, kuinka Avanti!, kuten monet muutkin Wilderin screwball-elokuvat, on puhtaasti näyttelijöiden show. Aina pätevä Jack Lemmon pursuaa tutunlaista energiaa ja roolia varten kymmenisen kiloa lihonut Pamela Piggott onnistuu hurmaamaan lisäkiloista huolimatta. Kuitenkin todellisen pelastajan asemaan nousee Clive Revill asiakassuhdetta vaalivana hotellinomistajana. Mutkikkaat asiat paikallistuntemuksellaan – ja sukulaisuussuhteillaan, niitähän turisteja auttavilla ulkomaalaisilla on kaikkialla – järjestävä sulavuuspakkaus on melko tavallinen sivuhahmo, mutta lähes jokaista hulvatonta juonenkäännettä todistava, näennäistä tyyneyttään ylläpitävä hotellinisäntä nousee yllättäen elokuvan kantavaksi voimaksi. Hän on rauhoittava vastapaino koko ruumiillaan pauhaavan Lemmonin rinnalla, ja täydellisyyteen asti sliipatun, enimmäkseen taustalla pienistä asioista roolinsa luovan Revillin meno on yksinkertaisesti hauskaa seurattavaa.
Riemukkaasti yksinkertaisen tilanteen vääntelystä alkava elokuva taipuu puolihempeäksi romanttiseksi komediaksi, ja käy sen jälkeen ponnettomasti selvittämään uusien käänteiden sekoittamaa tilannetta. Toisin kuin esimerkiksi Poikamiesboksissa, rakkaustarina ei innosta eikä se syvenny. Lemmen leiskuminen ei myöskään muokkaa hahmoja kuin pakollisen piirun verran, ja kyseisen aavistuksen voi päätellä jo alkuasetelmista. Ainakin ratkiriemukasta komediaa odottavat pettynevät ylipitkään holtittomuuteen, joka ei hätyyttele Wilderin uran huippuhetkiä. Pirteälle tuulelle elokuva saa, mutta olon todelliseksi raikastajaksi siitä ei ole.
