Vastaanotto maailmalla ei ollut vuonna 1934 ennen toista maailmansotaa hyvä elokuvalle Mr. Smith menee Washingtoniin. Valkoinen talo tuomitsi poliittisen päätöksenteon korruptoituneisuuta kritisoivan elokuvan kovin sanoin suuriksi valheiksi. Senaattorien päätöksiä eivät suinkaan silloinkaan päättäneet varakkaat yritysjohtajat. Fasistiset valtiot Euroopan mantereella taas näkivät elokuvan demokratiaa ylistävänä (!) tuotoksena. Ja kaiken lisäksi amerikkalainen lehdistö ei ollut tyytyväinen tapaan, jolla elokuvassa pohdittiin lehdistönvapautta.
Niin tai näin, paperilla kirjoitettuna tarina on mahtava. Tuikitavallinen, isänmaallinen ja komea mies lähetetään istumaan Yhdysvaltojen senaattiin, tietysti palvelemaan osavaltionsa mahtimiehen James Taylorin tarpeita suurvallan poliittisessa keskuksessa. Herra Smith huomaa virkaan astuttuaan, etteivät senaatissa määrääkään oikeus ja muut jalot periaatteet, vaan raadollinen ja petollinen raha.
Omana aikanaan Frank Capran ohjaama elokuva oli ennenkuulumattoman kriittinen kuvaus ajan politiikasta, 2000-luvulla sitä katsellessa tulee mieleen tarjahalosten pehmopuheet demokratiaa vastustavista voimista. Paitsi, etteivät Suomen valtaapitävät ole koskaan esittäneet lepsuja kannanottojaan yhtä hauskasti kuin tässä tapauksessa. Merkittävää on, että kyseessä on joka tapauksessa Hollywood-tuotanto. Ei nykyaikainen indie-elokuva, joka päätyy vain muutamaan teatteriin näytille.
James Stewart on Smithinä ihanteellinen valinta. Lapsekas, mutta komea nuori mies, joka on ihmisläheinen ja helposti samaistuttava. Stewart osaa kuoria täysikäisestä pojanklopistaan älykkään ja itsevarman miehen, josta on todellista vastustusta muiden, virkansa menettämistä pelkäävien senaattorien hampaissa. Rinnalleeen, ehkäpä ylemmäkseen, Stewart saa Jane Arthurin taistossaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Arthurin kuvaus aikansa vahvana naisena ottaa aineksia inhimillisyydestä ja tiukasta eloonjäämistaistelusta.
Poliittinen satiiri muuttuu Frank Capran käsissä loppua kohti pikemminkin poliittiseksi paatokseksi, jossa satiiria suhteessa vähemmän ja amerikkalaista oikeudenmukaisuutta mainokseksi asti. Kansa on nuhteetonta, poliitikot likaisia pelureja. Väittäkööt mitä tahansa, kansaa ansaitsee arvoisensa johtajat. Ote luisuukin samalle tasolle kuin päähenkilö elokuvan alussa unelmoivan pikkupojan haaveeksi paremmasta maailmasta. Siinähän ei ole mitään pahaa, mutta taustatarina ja perusteleminen eivät oikeastaan yllä vakavastiotettavuuden tasolle. Viihteellisyyden raameissa se on kieltämättä edukseen.
Näyttelijävetoisesta näytöksestä on liialliset ja monimutkaiset juonenkäänteet jätetty pois. Huumorilla junaillaan mitä huvittavimpia yhteenottoja, joissa jopa itse senaatin puheenjohtajallakin on ymmärrystä poliittisen farssin päälle. Aikoinaan Mr. Smith menee Washingtoniin on ollut poliittinen satiiri, meidän uuden vuosituhannen silmissä kuvista näkyy muodostuvan 1930-luvun, hassunhauska aikalaiskuvaus.
nimimerkki: Martin van Wetten
